Missyoualways

  Minä olen itkumuuri  Ja rukouslappu  muurinraossa. Minä olen tuhansien vuosien  kulumajälki  muurin kyljessä. Minä olen huuto  kohti taivasta  Ja itku maan alle. Marjaana 21.3.2023

Tämä on täältä poistuneiden Muistoryhmä, ja meidän, jotka saimme osuman, kun surun räjähtävät sirpaleet lensivät päämme sisään ja veivät meiltä näkökyvyn. Me puemme kylmää tuskaa sanoiksi ja kivet liikahtelevat syvässä routamaassa. Kun seisoi kuolevan sängyn vierellä ja sai toivoa vielä, taistella asetta pois käsistä viimeiseen asti, Kun tuli viesti, puhelinsoitto, eikä mitään ollut enää tehtävissä, kun löysi lapsensa lattialta. Tämä on haudattujen surujen ryhmä. Ystävän Veljen Kolmen miehen ja Lapsen ryhmä. Tämä on kuoleman koskettaneiden ryhmä, jossa itku on kulkenut jo monesti ohi ja jättänyt jälkeensä kylmän talon. Tämä on meidän Eloonjääneiden ryhmä, jotka istumme yhdessä  illan hämärässä ja kuuntelemme toisiamme ja tunnemme elävämme. Me puemme surua sanoiksi, käärinliinoihin käärimme haavoittuneita mieliä. Marjaana 10.3.2023

Meistä tuli haudalla kävijöitä.  Joulukuusen juurelta Hautakuusen juurelle. Loppui lahjojen ostelu.  Sammui ilon laulut,  hyytyi hiljaiseksi suruksi. Katosi entinen elämä,  joulukuusen alta perheen lahjapaketit. Hautakuusen alla pudonneet kävyt ja pimeässä palava kynttilä. Marjaana 24.12.2022

Surun käsikirjoituskin on valmiiksi kirjoitettu. Ne tietävät, ettei haudalla pidä käydä enää viidentenä kesänä. Ja varsinkin sen, mitä surussa pitää ajatella ja mistä ei saa puhua. Saako viidentenä kesänä vielä muistaa ja itkeä? Kaivata kotiin? On salattava kaikki mikä sinun lähtiessäsi katosi. Menetyksen koko kuva, joka piirtyy jokaisena päivänä uudelleen tahtoi tai ei. Tulevien päivien suuri tyhjyys. Hiljaisuus. Marjaana 29.6.2022

Kun olit neljä, halusit hiukset donitsilla ylös poninhännäksi,  kolmesti päivässä vaihdoit  hametta peilin edessä.  Sinulla oli oma kollipoika,  jota kannoit  ja se roikkui kaulassa  kuin marakatti.  Piirsit joka päivä minulle  kissankuvia ja kirjoitit alle  meidän nimet. Vastavärit - sanoi kukkakauppias,  kun neljän suruvuoden vuosipäivänä  halusin viedä sinulle  yhden oranssin gladioluksen ja neljä kirkuvan violettia neilikkaa, yksi kullekin suruvuodelle. Olkoon - sanoin, vaikka eivät ne edes ole.  Sen sinä olisit jo allekouluiässä  tiennyt. Sinä olet oranssi gladiolus -  niin kaunis ja hehkuvan kirkas.  Koko varren matkalta aukeavat nuput.  Ei lyhennetä sitä - sanoin,  antaa sen olla.  Vieläkö ne aukeaa? minä kysyin  ja ymmärsin,  koko matkan varrelta ja vielä elämän jälkeenkin  aukeavat viimeiset nuput.  Kiitos elämästä Veera.  1.9.2021 äiti

Taivaanpilvet ovat pudonneet alas ja niistä kasvaa korsia,  heikkoja yksinäisyyden siveltimenvetoja,  nopealla kädellä vetäistyjä. Veteen piirretyt viivat:  todellisuuden ääriviivoja vai pelkkiä heijastuksia?  Varjot vähintään yhtä vahvoina kuin  todellisuus.  Minä alan muistoista ja lopetan niihin.  Tässä hetkessä minä olen vain valoa läpäisemätön varjo. Muistijäljet vahvempina minussa  kuin tämä hetki.  Kun olit kuollut taivas pilvetön, sumea.  Hautajaispäivänä pilvet  niin korkealla maasta.  Tänään lammenpohjassa  vain heijastuksina elämästä.  Marjaana 2.7.2021

Pyörä on parkkeerattu  kivikkopenkin viereen  niinkuin sinun pyörä ennen.  Istutettiin lohenpunaiset inkaliljat  ja limenväriset hortensiat  riitasointuinnuiksi haudalle. Neljä vuotta sitten oli viimeinen  kesä kukassa. Sinä nauroit silloin puutarhassa.  Joskus sekunnin ajan  - minä luulen, että asut vielä  tässä kaupungissa  ja olen menossa sinun luokse.  - Aivan kuin sekunti, jolloin auto on kiitämässä  ulos tieltä, ennen korjausliikettä Se on kuollutta aikaa, kangastusta. Kuulokuvaa, jonka sisälle ei ole pääsyä. Vieläkö se elää jossakin  minun aivosolussani.  Sisko, jonka siskonpesti loppuunkirjoitettiin, sanoi, että hänellä on vielä jäljellä  kuolleen siskonsa vaatteita,  joissa on tuoksu jäljellä.   Minua olisi itkettänyt, mutta en osaa enää itkeä.   Olen kadottanut itkun ja naurun.   Elämä on nyt kapeampi kaista  ja vain peruutuspeilistä  näkyy tarkasti.  ...

He sanovat "suisidaalinen, teki suisidin."  Niin he sanovat osoittaakseen, että he ovat asian yläpuolella. Ammatillisesti  uloskirjoittavat itsensä. Ja lukitsen portin.  Minulta ette mitään koskaan tule saamaan.  Älä kävele pihamaalleni.  PÄÄSY kielletty. Ulos.  Marjaana 19.6.2021

Tänään tuulilasi oli täynnä pieniä lumitähtiä.  Ajattelin sinua.  Niinkuin sinä olisit piirtänyt tuhat lumitähteä minun aamuun.  En raskinut pyyhkiä niitä pois.  Tie näkyi kauniimpana niiden takaa  hetken  kunnes ne sulivat pois.  Veeralle äiti  22.3.2021

Kynttilä lyhdyssä on palanut loppuun. Joku on käynyt piirtämässä jääkukkia helmisydämen ympärille.  Sinäkö rakas?  Tänään en selviä tästä ikävästä.  Milloin nähdään, milloin.  Äiti 6.2.2021

 Maa on niin kaunis Kyllä minä tiesin että miespolvet vaipuvat, pitkän elämän jälkeen lähti isä, Ja sekin että mieheni parhaassa iässä. Mutta että lapselle piti laittaa valkea kehto multaan. Sitä minä en tiennyt. Marjaana 3.12.2020

 Aika Me valumme läpi  elämän  kuin tiimalasin hiekka. Näin kerran unta syntymättömistä: Kaksi lasta istui  maitokärryissä ja sydän sykähti onnesta:  Kaksi.  Nyt  takapihalla  jäljellä  maitokärryt ja  menneen elämän  täysi lasti  kaatopaikalle pääsyä odottamassa.  Kärrytiet ja polut loppuun kuljetut - metsänreunaan saakka.  Vain kivet odottavat  yhä keräämistä, pääsyä  hautapaikan  reunalle.  Marjaana 17.8.2020

Talo, jossa asun, on  autiotalo.  Muistot aukeavat kuin ovet tyhjiin  huoneisiin.  Löysin vanhan  pohjapiirroksen,  pääsiäiskukolle piirretyn,  jonka mukaan  kukko osasi taloon  ja löysi ulos.  Mutta minä en.  Jokaisen avatun  oven takaa kukistaa  mennyt aika.  Muistikuvat kääntävät  kasvonsa minua kohti,  mutta  katsovat ohi.  Luen  huulilta  niiden  mykistynyttä  tarinaa.  Vai niissäkö taloissa olenkin,   joissa elin vain unissani,  Siinä, jonka kellarikerroksen käytävälle pakenin  yrittäen  päästä ulos, mutta ovi  avautui aina vain  uuteen  huoneeseen.  Vai  seisonko vieläkin  sivuikkunan edessä tuijottamassa lumen alle  hautautunutta  pihaa,  talossa  - joka on  ilman lupaani myyty - tietäen  että en koskaan enää  näe kukkivaa puutarhaa. 

Sinä jätit jälkeesi suuren surun tulvavedet, vyöryvät vuorenrinteet, auringonlaskut ilman uutta aamua. Ei, köyhä en ole. Sinä jätit minut tämän suuren surun valtaan. Tämän kaipauksen kiedon ympärilleni kuin kalleimman vaatteen Ja kauneimman. Veeraa pohjattomasti kaivaten Äiti

Tyhjyyden kuilua raidoittivat pitkät puiden varjot Tuuli haki ne tanssiin Pyörähtäen syvään kumarrukseen Silloin huomasin että kuilun kaukaisessa päässä taivas oli koboltinsininen... Seija-kummi 9.3.2020, kun Veeran kuolemasta on 921 päivää.

Vuosipäivän varjo suurenee päivä päivältä ja tavoittaa minua. Minä olen jähmettynyt paikalleni, mutta kalenterinsivut kääntyvät itsekseen Ja sekunnit hakkaavat poispäin sinusta. Voinko hypätä yli vuosipäivän, jos laitan mustat aurinkolasit silmille ja siirrän katseeni kaukaisimpaan tähteen. En ajattele nyt tätä suruani, En menetystäni, Ikävääni. Surukukat kuihtuneet jo kauan sitten. Tuon sinulle rakas uusia - ilon värisiä. 28.2.2020

13.2.2020

4.9. 2017 Ruumisarkun ostopäivänä Älä ota minulta pois minun suruani, sillä se on kaikki mitä minulla on. Sillä minulla ei ole enää muuta jäljellä.

18.12.2017 Surun täyteys. Ei vailla mitään tästä maailmasta. Kun sinä puutut. Veeralle äiti

7.11.2018 Kaatuneet hiekkakakut, sortuneet talot ja hiekkalinnat. Suuret vedet vieneet mennessään kaiken: kodin Isän Lapset. Jäi jäljelle syvälle veistetyt urat, upottava mutavelli. Tyhjä syli. Tyhjä pöytä. Tyhjä vuode. Hyvää Isänpäivää 2018