Missyoualways

Kesää ei näe seiniltä,  kiireiseltä  kalenterimerkinnöiltä, kun minä vain suoritan elämää, päiväjärjestystä. Ilo ja viha ovat kadoksissa kuusen alla, mutta omalla äänellä minä kerron tarinaani, loppuun elettyä, mutta vielä keskeneräistä. Kuin tuulikello soivat ajatukseni ilmassa, minä kuulen, miten ne resonoivat toistenkin surussa. Tunteen aioin päästää turvasäilöstä pihalle kävelemään paljain jaloin nurmikolle, napata iloa lennosta kiinni, vaikka rikkinäisellä perhoshaavilla, sohaista kepillä ajatusteni muurahaispesään. Minä Itken kannon nokassa ja annan tuulen pyyhkiä kyyneleet poskiltani. Kirjoitan muistilapulle, että muistan kysyä itseltäni joka päivä miten suru tänään voi. Käyn kehityskeskustelua itseni kanssa ja teen listan, missä olen hyvä ja onnistunut ja miten elämä minua kantaa Ja minä elämää. Marjaana 19.6.2023

Tämä on täältä poistuneiden Muistoryhmä, ja meidän, jotka saimme osuman, kun surun räjähtävät sirpaleet lensivät päämme sisään ja veivät meiltä näkökyvyn. Me puemme kylmää tuskaa sanoiksi ja kivet liikahtelevat syvässä routamaassa. Kun seisoi kuolevan sängyn vierellä ja sai toivoa vielä, taistella asetta pois käsistä viimeiseen asti, Kun tuli viesti, puhelinsoitto, eikä mitään ollut enää tehtävissä, kun löysi lapsensa lattialta. Tämä on haudattujen surujen ryhmä. Ystävän Veljen Kolmen miehen ja Lapsen ryhmä. Tämä on kuoleman koskettaneiden ryhmä, jossa itku on kulkenut jo monesti ohi ja jättänyt jälkeensä kylmän talon. Tämä on meidän Eloonjääneiden ryhmä, jotka istumme yhdessä  illan hämärässä ja kuuntelemme toisiamme ja tunnemme elävämme. Me puemme surua sanoiksi, käärinliinoihin käärimme haavoittuneita mieliä. Marjaana 10.3.2023

Meistä tuli haudalla kävijöitä.  Joulukuusen juurelta Hautakuusen juurelle. Loppui lahjojen ostelu.  Sammui ilon laulut,  hyytyi hiljaiseksi suruksi. Katosi entinen elämä,  joulukuusen alta perheen lahjapaketit. Hautakuusen alla pudonneet kävyt ja pimeässä palava kynttilä. Marjaana 24.12.2022

Suru on suuri pommisuoja, aikojen kuluttuakin vielä paikallaan. Kivet jämähtäneet paikoilleen. Sitä ei voi lähestyä mistään suunnasta. Suru on suuri pommisuoja, taustalla aina. Ruma ilmestys. Outo todellisuus. Muistomerkki menneistä. Turvaa taustalla selustaani: hentoa kasvua, langanohutta elämää, horjuvaa ruohonkortta, jonka pienikin tuulenpuuska voisi katkaista. Marjaana 4 11.2022

  Sakeana surusta  ja unista  joissa olet käynyt  ja mennyt pois.  Pyysin sinua odottamaan  että ehdin mukaan, mutta sanoit minulle ettei niin voi tehdä.  Ja sitten olit jo mennyt.  Yksinäisyys tervehtii minua joka aamu  ja toivottaa illalla taas hyvät yöt.  Vuosia me lähetettiin toisillemme Hyvän yön toivotukset.  Sinun poissaolosi  tulee mukaan kaikkialle,   turvaa selustaa seurassakin.  Tänään  tyydyn purkkihernekeittoon ja tanssimaan  kissan kanssa Dance Monkeyta.  Runosäkeet kuristavat niiden kurkkua jotka niitä lukevat.  Ihmiset kääntävät katseensa  niistä pois, rohkeimmat pyytävät  etten lähettäisi niitä.  Yksinäisyys on kasvanut  muuriksi  minun ympärille  kuin taloa ympäröivät  korkeat lumivallit,  jotka  pimentävät huoneet.  Kissallekin avasin ikkunan,  on vapaa käynti painua pihalle,  poistua seurasta.   Mutta ikk...

Kun olit neljä, halusit hiukset donitsilla ylös poninhännäksi,  kolmesti päivässä vaihdoit  hametta peilin edessä.  Sinulla oli oma kollipoika,  jota kannoit  ja se roikkui kaulassa  kuin marakatti.  Piirsit joka päivä minulle  kissankuvia ja kirjoitit alle  meidän nimet. Vastavärit - sanoi kukkakauppias,  kun neljän suruvuoden vuosipäivänä  halusin viedä sinulle  yhden oranssin gladioluksen ja neljä kirkuvan violettia neilikkaa, yksi kullekin suruvuodelle. Olkoon - sanoin, vaikka eivät ne edes ole.  Sen sinä olisit jo allekouluiässä  tiennyt. Sinä olet oranssi gladiolus -  niin kaunis ja hehkuvan kirkas.  Koko varren matkalta aukeavat nuput.  Ei lyhennetä sitä - sanoin,  antaa sen olla.  Vieläkö ne aukeaa? minä kysyin  ja ymmärsin,  koko matkan varrelta ja vielä elämän jälkeenkin  aukeavat viimeiset nuput.  Kiitos elämästä Veera.  1.9.2021 äiti

Sanat ovat jähmettyneet riveilleen ja tuijottavat tyhjin silmin eteensä.  Aika kulkee elokuun päiviä  edestakaisin,  neljättä kertaa elettyjä, palaa aina alkuun;  lähtöpisteeseen siihen, kun viimeisen kerran nähtiin. Vasten tahtoaan jatkaa kohti sitä päivämäärää,  joka on ylitsepääsemätön.  Kuin portti joka ei auennut  mutta josta läpi oli mentävä pimeään puutarhaan  avainta etsimään.  Tämä loputon sade niinkuin silloin kun hämähäkkejä oli tullut huoneisiin.  Taivas oli silloin alkanut jo itkun,  vaikka en sitä tiennyt.  Olitko jättänyt minulle valon  olohuoneen ikkunaan,  näin sen turkoosin verhon takaa  kun odotin sinua avaamaan.  Turhaan seisoin ovella ja koputin,  huusin nimeäsi, sinä et ollut enää siellä. Päivä oli loppunut jo puoleen päivään ja laskeutui yö.  Eikä sen mustempaa yötä  ole olemassakaan.  Marjaana 27.8.2021

Taivaanpilvet ovat pudonneet alas ja niistä kasvaa korsia,  heikkoja yksinäisyyden siveltimenvetoja,  nopealla kädellä vetäistyjä. Veteen piirretyt viivat:  todellisuuden ääriviivoja vai pelkkiä heijastuksia?  Varjot vähintään yhtä vahvoina kuin  todellisuus.  Minä alan muistoista ja lopetan niihin.  Tässä hetkessä minä olen vain valoa läpäisemätön varjo. Muistijäljet vahvempina minussa  kuin tämä hetki.  Kun olit kuollut taivas pilvetön, sumea.  Hautajaispäivänä pilvet  niin korkealla maasta.  Tänään lammenpohjassa  vain heijastuksina elämästä.  Marjaana 2.7.2021

Pyörä on parkkeerattu  kivikkopenkin viereen  niinkuin sinun pyörä ennen.  Istutettiin lohenpunaiset inkaliljat  ja limenväriset hortensiat  riitasointuinnuiksi haudalle. Neljä vuotta sitten oli viimeinen  kesä kukassa. Sinä nauroit silloin puutarhassa.  Joskus sekunnin ajan  - minä luulen, että asut vielä  tässä kaupungissa  ja olen menossa sinun luokse.  - Aivan kuin sekunti, jolloin auto on kiitämässä  ulos tieltä, ennen korjausliikettä Se on kuollutta aikaa, kangastusta. Kuulokuvaa, jonka sisälle ei ole pääsyä. Vieläkö se elää jossakin  minun aivosolussani.  Sisko, jonka siskonpesti loppuunkirjoitettiin, sanoi, että hänellä on vielä jäljellä  kuolleen siskonsa vaatteita,  joissa on tuoksu jäljellä.   Minua olisi itkettänyt, mutta en osaa enää itkeä.   Olen kadottanut itkun ja naurun.   Elämä on nyt kapeampi kaista  ja vain peruutuspeilistä  näkyy tarkasti.  ...

Tänään tuulilasi oli täynnä pieniä lumitähtiä.  Ajattelin sinua.  Niinkuin sinä olisit piirtänyt tuhat lumitähteä minun aamuun.  En raskinut pyyhkiä niitä pois.  Tie näkyi kauniimpana niiden takaa  hetken  kunnes ne sulivat pois.  Veeralle äiti  22.3.2021

Kynttilä lyhdyssä on palanut loppuun. Joku on käynyt piirtämässä jääkukkia helmisydämen ympärille.  Sinäkö rakas?  Tänään en selviä tästä ikävästä.  Milloin nähdään, milloin.  Äiti 6.2.2021

 Maa on niin kaunis Kyllä minä tiesin että miespolvet vaipuvat, pitkän elämän jälkeen lähti isä, Ja sekin että mieheni parhaassa iässä. Mutta että lapselle piti laittaa valkea kehto multaan. Sitä minä en tiennyt. Marjaana 3.12.2020

Adventti.  Ostin joulutähden ikkunaan ja toisen.  Kolmannen lähetin  lapselleni,  että edes tähdenvaloa pimeään. Kun rintaa puristaa niin ettei rappuja jaksa nousta. Paperitähti  päättymättömään  odotukseen. Ei jouluksi kotiin,  eikä koskaan. Joku on taas kävellyt haudan päältä, eivät edes sitävertaa  tajua. Marjaana 1.12.2020. adventtina

 Aika Me valumme läpi  elämän  kuin tiimalasin hiekka. Näin kerran unta syntymättömistä: Kaksi lasta istui  maitokärryissä ja sydän sykähti onnesta:  Kaksi.  Nyt  takapihalla  jäljellä  maitokärryt ja  menneen elämän  täysi lasti  kaatopaikalle pääsyä odottamassa.  Kärrytiet ja polut loppuun kuljetut - metsänreunaan saakka.  Vain kivet odottavat  yhä keräämistä, pääsyä  hautapaikan  reunalle.  Marjaana 17.8.2020

Elämän uurtamat  railot minussa.  Ohuella narulla  kiedottu lappu ympärilläni:  Halaa minua.  Krookus  nousee  vielä  kaikenjälkeen  maasta.  Tänä vuonna minä olen  vastaanottamassa  pääskysiä.  Traktorinjäljet valoisalla  pellolla,  ja poislähteneiden katseet Tällä samalla paikalla.  Aurinko laskee joka ilta.  Lujin käsin  minä  tarraudun  kiinni tähän elämään.   Vielä en ole kaatunut.  Kulkijan reitillä  nähty punainen kissa.  Rusakkokin käy  elonmerkiksi.  Jarrutusjälki asfaltilla onkin paikkausjälki.  Pilvet sinisellä taivaalla.  Tie katoaa horisonttiin.

Talo, jossa asun, on  autiotalo.  Muistot aukeavat kuin ovet tyhjiin  huoneisiin.  Löysin vanhan  pohjapiirroksen,  pääsiäiskukolle piirretyn,  jonka mukaan  kukko osasi taloon  ja löysi ulos.  Mutta minä en.  Jokaisen avatun  oven takaa kukistaa  mennyt aika.  Muistikuvat kääntävät  kasvonsa minua kohti,  mutta  katsovat ohi.  Luen  huulilta  niiden  mykistynyttä  tarinaa.  Vai niissäkö taloissa olenkin,   joissa elin vain unissani,  Siinä, jonka kellarikerroksen käytävälle pakenin  yrittäen  päästä ulos, mutta ovi  avautui aina vain  uuteen  huoneeseen.  Vai  seisonko vieläkin  sivuikkunan edessä tuijottamassa lumen alle  hautautunutta  pihaa,  talossa  - joka on  ilman lupaani myyty - tietäen  että en koskaan enää  näe kukkivaa puutarhaa. 

Oravanjäljet kuusen alla. Tassunjäljet tallennettu tarkasti hankeen, piirtojälki kuin aikoinaan Qroguise- kissankuvien piirtäjällä. Käytkö sinäkin pieni orava täällä haudalla hyppelemässä, keikutko kuusenoksalla kynttilälyhtyjä keinuttaen? Teetkö ilonhyppelöitä hangelle, jalanjälkipiirroksia menneiden Ilonhetkien muistoksi? Hautausmaan Oravalle 5.3.2020

Sinä jätit jälkeesi suuren surun tulvavedet, vyöryvät vuorenrinteet, auringonlaskut ilman uutta aamua. Ei, köyhä en ole. Sinä jätit minut tämän suuren surun valtaan. Tämän kaipauksen kiedon ympärilleni kuin kalleimman vaatteen Ja kauneimman. Veeraa pohjattomasti kaivaten Äiti

Tyhjyyden kuilua raidoittivat pitkät puiden varjot Tuuli haki ne tanssiin Pyörähtäen syvään kumarrukseen Silloin huomasin että kuilun kaukaisessa päässä taivas oli koboltinsininen... Seija-kummi 9.3.2020, kun Veeran kuolemasta on 921 päivää.