Seitsemänteen kesään
Ilon aika on toisilla. Siihen on mieleni taivuttava. Kesämekkoon, Keveyteen. Suru on pesiytynyt mieleni perukoille, kyyröttää nurkissa, eikä se suostu laulamaan ilonlintuna, kuin pesiään tekevät linnut puidenoksilla. Me auotaan ikkunoita pihalle kesään Peräkammarin kollipojan kanssa. Ja ovia, että saataisiin läpivetoa taloon. Tuuletetaan tätä surua pois, harmaata nöyhtää nurkista. Kipu on paksuuntunut arpikudos -- paksumpi kuin vatsani poikki kulkevat sektion arvet; lasteni syntymäjäljet minussa. Muisto siitä että sai olla koti lapsilleen. Mutta tämä arpikudos on toisenlainen. Kuolemansuru on kuroutunut kaikkialle minuun. Näkymätön, paikantumaton. Se asuu pysyvästi minussa. Ei se tuulettamalla lähde. Marjaana 1.6.2024