Tyhjänä kumisevat
Tyhjänä kumisevat ihmisten sanat, putoilevat yksinäisyyteni kaikupohjaan. Niin eri maata, Iloiset, huolettomat, nauravaiset. Minä nilkkoja myöten upoksissa, kahlaan rantaliejussa. Milloin minusta tuli tämä Surua kantava tuulenpesä? Ei kevään viheriöivä Hiirenkorva koivu, vaan Hautausmaan surusta huojuva kuusi. Paikallaan läpi vuoden. Kierrän Surun vuosirenkaita, hitaita syväänuurrettuja, tuskalla kasvavia. Marjaana 24.5. 2026