Tyhjänä kumisevat

Tyhjänä kumisevat 

ihmisten sanat,

putoilevat

yksinäisyyteni kaikupohjaan.

Niin eri maata,

Iloiset, huolettomat, nauravaiset.

Minä nilkkoja myöten upoksissa,

kahlaan rantaliejussa.

Milloin minusta tuli tämä

Surua kantava tuulenpesä?

Ei kevään viheriöivä

Hiirenkorva koivu,

vaan Hautausmaan

surusta huojuva kuusi.

Paikallaan läpi vuoden.

Kierrän Surun vuosirenkaita,

hitaita syväänuurrettuja,

tuskalla kasvavia.

Marjaana 24.5. 2026