Seitsemänteen kesään

Ilon aika on toisilla. Siihen on mieleni taivuttava. 

Kesämekkoon,

Keveyteen.

Suru on pesiytynyt 

mieleni perukoille, 

kyyröttää nurkissa,

eikä se suostu laulamaan 

ilonlintuna,

kuin pesiään tekevät linnut 

puidenoksilla. 

Me auotaan ikkunoita pihalle kesään

Peräkammarin kollipojan kanssa.

Ja ovia, että saataisiin läpivetoa taloon.

Tuuletetaan tätä surua pois, 

harmaata nöyhtää nurkista.

Kipu on paksuuntunut arpikudos  --  

paksumpi 

kuin vatsani poikki kulkevat 

sektion arvet;

lasteni syntymäjäljet minussa.

Muisto 

siitä että sai olla koti lapsilleen. 

Mutta tämä arpikudos on toisenlainen.

Kuolemansuru on kuroutunut

kaikkialle minuun.

Näkymätön, paikantumaton. 

Se asuu pysyvästi minussa.

Ei se tuulettamalla lähde. 

Marjaana 1.6.2024