Missyoualways

Tyhjenevässä talossa  minä teen huoneissani muistojeni  Kuolinsiivousta. Yritän muistaa, milloin he lähtivät täältä.  Istuivat viimeistä kertaa näissä huoneissa.   Kesän alkuja, syksyn pimeneviä iltoja. Sulkivat oven viimeistä kertaa, katsoivat lähtiessään puutarhaan. Saateltiin soratieltä autolle. Oliko silloinkin  Vastaantuuleva päivä?   Tiesivätkö lähtiessään,  etteivät koskaan enää  palaisi. Hyvästelivätkö mielessään taloa, vai lähtivätkö vain, niinkuin talosta lähdetään. Ehkä se oli loppusyksyn pimeyttä, vanha isä pyörätuolissa olohuoneessa kuuntelemassa, kun äiti soitti pianolla iltavirttä. Mutta tytär tuli käymään alkukesällä, istui olohuoneen vihreässä nojatuolissa isänsä vieressä ja pyyhki hiljaa silmiään paperinenäliinaan.  Viimeisenä syksynään mies tuotiin  hoitokodista vielä  käymään kotona. Ei paljon enää jaksanut, lepäämään oli päästävä. Ja vuotta myöhemmin vanha äiti talutettiin  viimeistä kertaa taloon. Minä nou...

Ovi on turvoksissa, joudun kiskaisemaan hartiavoimin. Ja minä aikani revin sitä. Sitten ymmärsin. Annan olla. Käyn kokeilemassa aika-ajoin, joko aukeaisi, mutta väkipakolla en etene. Ja joskus aukeaa Ikkuna, Takaovi, Kissanluukku. Joskus Ovi onkin avattu, minua odotetaan. Marjaana 24.5.2026

  Eivät ne kyllä arcaisikaan,  kun näkevät hänet aamulla tuulettamassa peittoaan, että yö on mennyt taas valvoessa. Eivät ne kyllä arvaisikaan, että toisten kertoessa lomasuunnitelmistaan, hän tietää jo että Juhannuskin menee yksinäisyydessä, koska kaikilla muilla on omat Elämät, joihin yhteenkään niistä, hän ei mahdu. Eivät ne kyllä arvaisikaan, miltä tuntuu tulla torjutuksi kerta toisensa jälkeen, kun lähettää turhaan viestin, runon, kuvan tai tapaamispyynnön. Eivät ne kyllä arvaisikaan, miltä tuntuu menettää miehensä, lapsensa, Ja vanhempansa -- ja jäädä yksin. Eivät ne kyllä arvaisikaan. Marjaana 26.5.2026

Tyhjänä kumisevat  ihmisten sanat, putoilevat yksinäisyyteni kaikupohjaan. Niin eri maata, Iloiset, huolettomat, nauravaiset. Minä nilkkoja myöten upoksissa, kahlaan rantaliejussa. Milloin minusta tuli tämä Surua kantava tuulenpesä? Ei kevään viheriöivä Hiirenkorva koivu, vaan Hautausmaan surusta huojuva kuusi. Paikallaan läpi vuoden. Kierrän Surun vuosirenkaita, hitaita syväänuurrettuja, tuskalla kasvavia. Marjaana 24.5. 2026

  Jos nyt lähtisin pois ahtaista huoneista turhantärkeiden ihmisten seurasta, jättäisin korkokengät ovenpieleen, ja kävelisin kumisaappaissa keltaisena kirkuvalle voikukkapihalleni. Itkisin ja nauraisin ihmisten kanssa,  poimisin voikukista suuren kimpun. Jos nyt lähtisin pois ruudulta tekoälyjen seurasta, antaisin kesätuulen pyörittää hiuksiani, sateen valua kasvojani pitkin. Kulkisin ystävän kanssa huppusilmillä  katuja  ilman aikaa, enkä edes katsoisi minne tie vie. Jos nyt lähtisin tutulta kartalta tuntemattomille seuduille menisin unikkopellolle olkihattupäässä. Koristelisin punaisilla unikoilla olkihattuni ja ottaisin selfien. Löytäisikö ilo minut vielä sieltä? Jos nyt lähtisin... Marjaana 22.5.2026

Sano minulle  miten valottoman päivän jaksaa kulkea iltaan ja yön jälkeen nousta taas aamuun, kun ikkunasta katsoo vain kalvas kuu. Miten voi päästä yli murskattujen haaveiden hautausmaan, kulkea vuosia pimeässä luottaen taivaanrannan takaa hohkavaan ohueen valonkajoon. Kerro surussa minulle elämästä, että metsässä voi kuulla vielä solisevan puron äänen ja nähdä miten sienet nostavat sammaleesta  lakkinsa. Miten valo siivilöityy siellä  paksujen oksienkin läpi ja tuulikin on lempeä. Sano, että tanssiaskeleita saa ottaa surunkin mielellä ja yhtäkkiä havahtua siihen, että voimat ovat palanneet, kun pantterinaskeleet ponnahtavat rappusissa. Marjaana 19.5.2026

  Minä tunnen Sinun hymysi,  pirskahtelevan ilosi, ja naurun, joka hersyi ilmoille ilonkiljahdusten kera. Minä tunnen sinun hymysi jälkilämmön ja sinisellä taivaalla kulkevat poutapilvet. Minä muistan sinun hymysi, synkkien pilvien läpi  putoavan valonsäteen, pursuava elämänilosi, taaksejättämäsi hetket, ja rakkaudella sanotut sanat. Marjaana 18.5.2026