Missyoualways

Jouluvalot ikkunassa.  Hetken jo luulin, että joku on kotona ja odottaa minua.  Marjaana 10.11.2020

Tämä pysähtynyt suru.  Aika katoaa.  Se valuu sormien lävitse, eikä siitä saa otetta.  Siksi hän valvoo öitä -  kaksikymppinen -  ettei elämä kokonaan pakenisi.  Mutta todellisuudessa  se loppui jo silloin,  kun olit lähtenyt täältä ja  me mustiinpukeutuneet kuljettiin   surusta sokeina  Sinun  valkoisen arkun  perässä.  Alkoi surunvuodet - mittaamattomat -   ja pysähtynyt aika.  Jäi päänsisäinen loppumaton hetki:  ikkunan takana vaihtuva vuodenaika,  yön pimeät tunnit  ja aamun  kalvakka valo.  Kellot otettiin pois seiniltä,  ne eivät tunnistaneet  enää aikaa.  Ne alkoivat kävellä päinvastaiseen  suuntaan,  eivät kohti tulevaa,  vaan aikaa taaksepäin;  menneisyyden hetkiin.  Viisarit kiersivät vailla merkitystä kellotaulua ympäri  viittelöiden  tyhjiin ilmansuuntiin: koillinen, kaakko, lounas, luode  - sinua ei ole enä...

Uni katosi. Se livahti  ovesta ulos,  käveli  pimeällä  pihalla syyskuun tähtien  alla.   Tunsi tuulen  tarttuvan  takkinsa  hihaan,  pyöräyttävän  tanssiaskeleihin  pihapolulla.    Poimi kesäkukan korvan taakse.  Kiitti menneestä kesästä  ja elämästä.  Sytytti kynttilöitä  huvimajan kattoon.  Marjaana 25.9.2020

Tanssijatar pudotti hameensa lattialle ja aloitti loputtoman  kerronnan:  Instapäivitys Kotiintulo.  Tytär hirttäytyneenä  Olohuoneen katossa ja miten oli  pitänyt lattialla  sylissään  kuollutta lastaan.   Tunsin sen tarinan  kertomattakin.  Me äidit,  joiden piti  luovuttaa  lapsensa ruumishuoneelle.  Yritimme unta, rukoilimme horretta, joka veisi  pois  siitä huoneesta,  josta elämä  kannettiin ulos  jalat edellä ja jäljelle jääneen  tuhkehtuneen  tuskanhuudon, jota ei  saanut  ilmoille.  Unohtaisimme  katot ja lattiat ja mytyiksi  rutistetut  päänaluset.   Marjaana 20.8.2020 Tämä runo on omistettu Annelle, vertaistukihenkilölle

Ei iäksi kuitenkaan Me tavataan! Huoneiden ovet aukeavat Valo tulvahtaa Ikkunoissa valkoinen silkki liehuu Tanssit paljain jaloin Istut lattialle Piirrät kuvan Saan taas luvan Katsoa vain hiljaa Ihmetellä kulkea siltaa Se on totta! Se on totta! Veeralle 12.9.2020 Seija-kummi

Mitä minä näillä muistoillani teen. Muistoesineet  pinottu kaapeihin, ladottu laatikoihin,  valokuvat vangittu kauniisiin  kehyksiin  ja lyhtyjen sisään   laitettu hymyilevät enkelit. Olen ulkoistettu tästä elämästä,  jossakin toisessa  todellisuudessa,  mutta en tässä.  Kävelen niiden perässä,  jotka lähtivät. Elän menneisyyden lukituissa  huoneissa.  Kuljen  kaduilla, joita ei enää ole.  Unikuvien haihtuvina henkäyksinä näen Sinut.  Otetaan kaapista sinun kengät: lenkkarit,  korkkarit,  kumisaappaat.  Otetaan huivi ja takki.  Kävellään yhdessä  näitä katuja,  tuttuja polkuja.  Kerro minulle kuulumisiasi,  tahdon kuulla äänesi!  Olkoon sade tai viima,  raekuuro tai myrsky,  sinun seurassasi   olen kevättuulen lämmössä,   suloisessa  päivänpaisteessa.  Noustaanko portaita? Otetaanko tanssiaskeleita? Istutaanko hetkeksi ...

  Perjantai-ilta.  Olen  paossa  itseäni  ja kadottamaani  elämää.  Näyteikkunan  päättömät nuket  tuijottavat minua.  Meillä on sanaton  ymmärrys ja  pysähtynyt ajatus.    Puut viittelöivät  minulle pilvien  suuntaan. Ainoat elävät.  Kai yrittävät  sanoa  jotakin.  Värit  huuhtoutuneet  tästä maisemasta.   Jäljellä likainen laveeraus maalauksen harmaalla suttuvedellä.  Optinen harha: Katu ei päätykään taivaaseen vaikka asfaltin   ja pilvien  välillä ei  näyttäisi olevan  mitään eroa.  Marjaana 4.9.2020