Tämä pysähtynyt suru

Tämä pysähtynyt suru. 

Aika katoaa. 

Se valuu sormien lävitse,

eikä siitä saa otetta. 

Siksi hän valvoo öitä - 

kaksikymppinen - 

ettei elämä kokonaan pakenisi. 

Mutta todellisuudessa 

se loppui jo silloin, 

kun olit

lähtenyt täältä

ja 

me mustiinpukeutuneet

kuljettiin  

surusta sokeina 

Sinun 

valkoisen arkun 

perässä. 

Alkoi surunvuodet

- mittaamattomat -  

ja pysähtynyt aika. 

Jäi päänsisäinen

loppumaton hetki: 

ikkunan takana vaihtuva

vuodenaika, 

yön pimeät tunnit 

ja aamun 

kalvakka valo. 

Kellot otettiin pois seiniltä, 

ne eivät tunnistaneet 

enää aikaa. 

Ne alkoivat kävellä päinvastaiseen 

suuntaan, 

eivät kohti tulevaa, 

vaan aikaa taaksepäin; 

menneisyyden hetkiin. 

Viisarit kiersivät

vailla merkitystä

kellotaulua ympäri 

viittelöiden 

tyhjiin ilmansuuntiin:

koillinen, kaakko, lounas, luode

 - sinua ei ole enää missään. 

Marjaana 20.10.2020