Missyoualways

Kolmantena lomapäivänä siirryn lomamielelle. Viskelen mattoja, peittoja, tyynyjä  terassille,    pesen ja pyyhin pölyisiä pintoja,   kerään pois kuolleen lapseni valokuvat ja irrotan joulutähdet ikkunoista.     Asettelen uuden laventeliliinan keittiönpöydälle. On saatava talo kesämielelle, sillä elävä on tulossa taloon. Kellottomana ehdin kauppaan vasta  iltakymmeneltä. Törmään kukkahyllyllä kärsimyskukkiin ja ostan ensitöikseni niitä kaksi.  "Paljonko nämä maksavat-- en löytänyt näille hintaa? " Mutta samapa se, eihän surulle hintalappua olekaan. Myyjä kysyy, talvetanko ne huoneessa, hänen äidillään on ollut niitä talvenkin yli. Pihalle minä ---vastaan-- auringonpaisteeseen minä vien.  On tässä jo tarpeeksi oltu hämärissä huoneissa. Kissa asettautuu aamulla laventeliliinan päälle. Vedän verhoja auki uuteen päivään. Aion sanoa tyttärelleni, että suru riittää nyt. Marjaana 13.6.2026

Muistot Katsovat ikkunoista sisälle Tyhjään taloon. Kurkkivat valkoisten pitsiverhojen takaa Varjon huoneeseen, jossa  Suruvuodet kulkevat poikki lattian, istahtavat aamukahville naisen seuraksi  ja tyhjillä tuoleilla istuvien Ilon haamujen.  Kissa on noussut pöydälle  vaaleanpunaisen kirjaillun liinan päälle.   Perinnöksi jäi lapselta,  mummon lahja lapsenlapselleen.  Rakkaudella kirjailtu jokainen ristipisto,   ajatuksin kannettu tulevien aamujen  aamukahvihetkiin,  kun aamuaurinko nousisi vuosien päästä ja hän olisi jo täältä lähtenyt.  Mutta lapsenlapsi lähti ensin.   Jäi pöydälle  vaaleanpunainen kirjailtu liina  ja vuosien päästä varjoisiin aamuihin  nousevat aamu-auringon säteet. Marjaana 4.6.2026

Jo joutui armas aika, kävi vain ovesta sisälle, istahti Hiljaisen talon aamukahville. Nainen aamukahvilla ei oikein osaa jutella Armaalle Ajalle kepeitä. Nainen, tottunut Surun hämärään ja hitaisiin mielenliikkeisiin. Hautakukkien laitto mielessään, toisten juhlahumu ja ilo tukahduttaa. Armas Aika ei sellaisesta tiedä, se ehdottelee tanssiin lähtöä. Kissa keikkuu avoimella ikkunalla, miettii lähtisikö pihalle. Nainen lämpenee Armaan Ajan jutuille kesäkukista, puutarhahommista ja kesän valosta. Lähtevät kissa ja Akka Armas Aika seuranaan ulos. Marjaana 30.5. 2026

Tyhjenevässä talossa  minä teen huoneissani muistojeni  Kuolinsiivousta. Yritän muistaa, milloin he lähtivät täältä.  Istuivat viimeistä kertaa näissä huoneissa.   Kesän alkuja, syksyn pimeneviä iltoja. Sulkivat oven viimeistä kertaa, katsoivat lähtiessään puutarhaan. Saateltiin soratieltä autolle. Oliko silloinkin  Vastaantuuleva päivä?   Tiesivätkö lähtiessään,  etteivät koskaan enää  palaisi. Hyvästelivätkö mielessään taloa, vai lähtivätkö vain, niinkuin talosta lähdetään. Ehkä se oli loppusyksyn pimeyttä, vanha isä pyörätuolissa olohuoneessa kuuntelemassa, kun äiti soitti pianolla iltavirttä. Mutta tytär tuli käymään alkukesällä, istui olohuoneen vihreässä nojatuolissa isänsä vieressä ja pyyhki hiljaa silmiään paperinenäliinaan.  Viimeisenä syksynään mies tuotiin  hoitokodista vielä  käymään kotona. Ei paljon enää jaksanut, lepäämään oli päästävä. Ja vuotta myöhemmin vanha äiti talutettiin  viimeistä kertaa taloon. Minä nou...

Ovi on turvoksissa, joudun kiskaisemaan hartiavoimin. Ja minä aikani revin sitä. Sitten ymmärsin. Annan olla. Käyn kokeilemassa aika-ajoin, joko aukeaisi, mutta väkipakolla en etene. Ja joskus aukeaa Ikkuna, Takaovi, Kissanluukku. Joskus Ovi onkin avattu, minua odotetaan. Marjaana 24.5.2026

  Eivät ne kyllä arvaisikaan,  kun näkevät hänet aamulla tuulettamassa peittoaan, että yö on mennyt taas valvoessa. Eivät ne kyllä arvaisikaan, että toisten kertoessa lomasuunnitelmistaan, hän tietää jo että Juhannuskin menee yksinäisyydessä, koska kaikilla muilla on omat Elämät, joihin yhteenkään niistä, hän ei mahdu. Eivät ne kyllä arvaisikaan, miltä tuntuu tulla torjutuksi kerta toisensa jälkeen, kun lähettää turhaan viestin, runon, kuvan tai tapaamispyynnön. Eivät ne kyllä arvaisikaan, miltä tuntuu menettää miehensä, lapsensa, Ja vanhempansa -- ja jäädä yksin. Eivät ne kyllä arvaisikaan. Marjaana 26.5.2026

Tyhjänä kumisevat  ihmisten sanat, putoilevat yksinäisyyteni kaikupohjaan. Niin eri maata, Iloiset, huolettomat, nauravaiset. Minä nilkkoja myöten upoksissa, kahlaan rantaliejussa. Milloin minusta tuli tämä Surua kantava tuulenpesä? Ei kevään viheriöivä Hiirenkorva koivu, vaan Hautausmaan surusta huojuva kuusi. Paikallaan läpi vuoden. Kierrän Surun vuosirenkaita, hitaita syväänuurrettuja, tuskalla kasvavia. Marjaana 24.5. 2026