Missyoualways

Minäkö se päätän mitä tästä kaikesta jää jäljelle. Miten tämä jäi minulle? Miten tuli elämäntehtäväkseni? Päättää mitkä piirrokset askartelut valokuvat muistikirjat lelut pienet tervehdykset paperilappusille kirjoitetut  ja qrocuis-kuvat pahvilaatikkojen kanteen piirretyt, viskataan pois roskapussiin syömättömän puuron sekaan, tai heitetään roskalavan kierrätyskuiluun, pahvinkeräykseen, tai saunanuuniin  palamaan tuhkaksi, tai vedetään kirpputorille roinana jätesäkissä. Elettyjen päivien jälkikuvat verkkokalvoillani  välähtelevät  silmieni reuna-alueilla - Siellä minne ei ole enää lupa katsoa kuin lasiaisen irtouma.  Kun muistoja irroitetaan minusta. Marjaana 9.10.2022

Ajan syyskuun pimeällä valtatiellä  i lman reunamerkintöjä. Silmäni eivät pysty näkemään reunaa missä uusi kiiltävä asfaltti  loppuu ja alkaa pohjaton pimeys,  kuolema. On takerruttava elämään,  pidettävä nyrkkiin puristetuin käsin kiinni  autonratista, Sillä vain se pitää meidät tällä puolella. On yritettävä päästä perille: kotiin, jossa ei asu enää kukaan,  sillä elämä on kannettu sieltä pois   jalat edellä  kylmiöön.  Ventovieraiden saattamana.  Viranomaistyötä. Kotiin, josta tyhjyys aukeaa oven takana. Tuska joka ei sovi ihmisen sisälle. Marjaana 13.9.2022

Illat pimenevät Päivät kulkevat kesän loppuun. Vuodet kiertävät kehää palaten aina samaan päivään. Siihen kun lähdit täältä. Siihen kun jätit kaiken Ilon ja surun Kukat kukkimaan ja perhosen lennon. Kaipaus ei ajastusta tottele. Viides kesä. Marjaana 16.7.2022

Liukuvärjätty ruusu haudalle  Sinun käsissäsi värit  liukuivat paperille.  Sinun pienissä kauniissa käsissäsi.  Nyt värit ovat kuivuneet pakettiin kivikoviksi  Ja hiilenjälki haalenee. Sinua ei enää ole täällä.  Veeralle äiti 20.8. 2022

U nohdin nimipäiväsi eilen,  mutta kaikki päivät ovat minulle nimipäiviäsi. En voi tuoda sinulle enää lahjoja, enkä pääse sinun kanssasi synttärikuvaan. Tulisin kakun ja lahjojen kanssa, kukkapaketti kainalossa, onnittelurunon kirjoittaisin korttiin ja piirtäisin ison sydämen. Onnellisena seisoisin ovesi takana.  Laulaisin sinulle paljon onnea. Jos olisit täällä. Veeralle äiti 5.8.2022

Minä kunnostan ränsistyttä pihamaata  ja pilalle mennyttä  elämääni.  Muistojen sekamelskaa järjestelen  päässäni,  umpeenkasvanutta puutarhaa,  rikkaruohojen valtaamia alueita,  vieraslajikkeita, karkulaisia,  Silmille hyppiviä muistoja.  Yritän saada  muistikorttejani pinoon,  arkistolaatikon aakkosjärjestykseen,  niin että voisin  alkaa alkupäästä, miten ensimmäisen kerran näin sinut ja lopettaa siihen,  kun viimeisen kerran halattiin.  Mutta minä päädyn  Pimeään eteiseen, jossa seinillä kaikuvat kysymykset,  Peilisaliin,  jossa kysymysten takaa ilmestyvät  toiset kysymykset.  Ne kääntävät vuorotellen  minulle selkänsä,  jättävät minut yksin,  poistuvat ilman vastausta.  Viiden vuoden kuluttamat  muistijäljet  ovat ohuet  ja piirtyneet monta kertaa päälle  kuin kalkkeeripaperi: Läheisyys ja vieraus, tuttuus ja tuntemattomuus.  Tosi ja epätos...

Surun käsikirjoituskin on valmiiksi kirjoitettu. Ne tietävät, ettei haudalla pidä käydä enää viidentenä kesänä. Ja varsinkin sen, mitä surussa pitää ajatella ja mistä ei saa puhua. Saako viidentenä kesänä vielä muistaa ja itkeä? Kaivata kotiin? On salattava kaikki mikä sinun lähtiessäsi katosi. Menetyksen koko kuva, joka piirtyy jokaisena päivänä uudelleen tahtoi tai ei. Tulevien päivien suuri tyhjyys. Hiljaisuus. Marjaana 29.6.2022