N eljän ja puolen vuoden jälkeen minunkin on vaikea muistaa minkälainen sinä olit. Miten puhuit ja liikuit, mitä sanoit, minkälainen ääni sinulla oli, minkälainen katse, miltä tuoksuit? Minä en sinua unohda, vaikka elämä tekee minussa työtään: Ohentaa eilisen, hapristaa muistikuvat. Tuska on syövyttänyt minut kuin happo. Olen paperi polttolasin alla. Äiti kuolleelle lapselle. Mutta vaikka en muistaisikaan enää mitään, minä muistan sinut. Olen surussani jääkauden jälkeinen elämä. Tuskamassojen ylitse vyörymä. Murskattu kallio ja vajonnut maa. Olen tuntemattomaan maastoon paiskattu siirtolohkare ja syvään uurretut railot sen pinnassa. Paikalleen jämähtänyt. Suru minussa sulaa ja jäätyy pysähtyy ja jatkaa taas matkaansa. Tekee ylitsepääsemättömän korkeita salpausselkiä, pohjattomia hiidenkirnuja ja läpimenemättömiä pirunpeltoja. Marjaana
