Missyoualways

Kaikki tuntuu raskaalta. Mitä ikinä yritän epäonnistuu. Kidutan itseäni katsomalla toisten elämää:  Kesää. Lomaa. Perhe-onnea. Itkin aamulla pilalle mennyttä  elämääni.  Ei mieltä missään: Vain Epätoivo. En jaksaisi, en yhtään mitään. Mutta kaikkein pahinta  on olla  tekemättä mitään.  Jaksamatta. Haluaisin vain itkeä tätä kurjuutta. Yöllä kuljen Unien maassa,  vieraissa huoneissa. Sinä olet kaukana. Olemme joutuneet erilleen, mutta  Sinä tulet käymään  ja minä  saan vielä kerran nähdä sinut,  ennenkuin taas lähdet. Unessa Itket sinäkin.  Meidän eroa. Marjaana 23.6.2026

Vihreä kirkuu meille kesää, saartaa meitä joka puolelta. Mummolan pihalla vieläkin isän  oranssit idänunikot tanssahtelevat kesätuulessa. Sisko poimii minulle käpyjä erikoismetsästä, jonne puut on tuotu Maailman laidalta. "Tänä kesänä se on tehtävä, mitä aikoo", hän sanoo, ja me tiedämme molemmat, mitä se tarkoittaa. Aikoo kuivattaa kävyt  ja lähettää ne minulle postissa tulemaan, kun ei itse syöpähoidoilta pääse. Istutan ne nurkkatontilleni, omaan pieneen käpymetsääni. Tänä kesänä. Marjaana 15.6.2026

Kolmantena lomapäivänä siirryn lomamielelle. Viskelen mattoja, peittoja, tyynyjä  terassille,    pesen ja pyyhin pölyisiä pintoja,   kerään pois kuolleen lapseni valokuvat ja irrotan joulutähdet ikkunoista.     Asettelen uuden laventeliliinan keittiönpöydälle. On saatava talo kesämielelle, sillä elävä on tulossa taloon. Kellottomana ehdin kauppaan vasta  iltakymmeneltä. Törmään kukkahyllyllä kärsimyskukkiin ja ostan ensitöikseni niitä kaksi.  "Paljonko nämä maksavat-- en löytänyt näille hintaa? " Mutta samapa se, eihän surulle hintalappua olekaan. Myyjä kysyy, talvetanko ne huoneessa, hänen äidillään on ollut niitä talvenkin yli. Pihalle minä ---vastaan-- auringonpaisteeseen minä vien.  On tässä jo tarpeeksi oltu hämärissä huoneissa. Kissa asettautuu aamulla laventeliliinan päälle. Vedän verhoja auki uuteen päivään. Aion sanoa tyttärelleni, että suru riittää nyt. Marjaana 13.6.2026

Muistot Katsovat ikkunoista sisälle Tyhjään taloon. Kurkkivat valkoisten pitsiverhojen takaa Varjon huoneeseen, jossa  Suruvuodet kulkevat poikki lattian, istahtavat aamukahville naisen seuraksi  ja tyhjillä tuoleilla istuvien Ilon haamujen.  Kissa on noussut pöydälle  vaaleanpunaisen kirjaillun liinan päälle.   Perinnöksi jäi lapselta,  mummon lahja lapsenlapselleen.  Rakkaudella kirjailtu jokainen ristipisto,   ajatuksin kannettu tulevien aamujen  aamukahvihetkiin,  kun aamuaurinko nousisi vuosien päästä ja hän olisi jo täältä lähtenyt.  Mutta lapsenlapsi lähti ensin.   Jäi pöydälle  vaaleanpunainen kirjailtu liina  ja vuosien päästä varjoisiin aamuihin  nousevat aamu-auringon säteet. Marjaana 4.6.2026

Jo joutui armas aika, kävi vain ovesta sisälle, istahti Hiljaisen talon aamukahville. Nainen aamukahvilla ei oikein osaa jutella Armaalle Ajalle kepeitä. Nainen, tottunut Surun hämärään ja hitaisiin mielenliikkeisiin. Hautakukkien laitto mielessään, toisten juhlahumu ja ilo tukahduttaa. Armas Aika ei sellaisesta tiedä, se ehdottelee tanssiin lähtöä. Kissa keikkuu avoimella ikkunalla, miettii lähtisikö pihalle. Nainen lämpenee Armaan Ajan jutuille kesäkukista, puutarhahommista ja kesän valosta. Lähtevät kissa ja Akka Armas Aika seuranaan ulos. Marjaana 30.5. 2026

Tyhjenevässä talossa  minä teen huoneissani muistojeni  Kuolinsiivousta. Yritän muistaa, milloin he lähtivät täältä.  Istuivat viimeistä kertaa näissä huoneissa.   Kesän alkuja, syksyn pimeneviä iltoja. Sulkivat oven viimeistä kertaa, katsoivat lähtiessään puutarhaan. Saateltiin soratieltä autolle. Oliko silloinkin  Vastaantuuleva päivä?   Tiesivätkö lähtiessään,  etteivät koskaan enää  palaisi. Hyvästelivätkö mielessään taloa, vai lähtivätkö vain, niinkuin talosta lähdetään. Ehkä se oli loppusyksyn pimeyttä, vanha isä pyörätuolissa olohuoneessa kuuntelemassa, kun äiti soitti pianolla iltavirttä. Mutta tytär tuli käymään alkukesällä, istui olohuoneen vihreässä nojatuolissa isänsä vieressä ja pyyhki hiljaa silmiään paperinenäliinaan.  Viimeisenä syksynään mies tuotiin  hoitokodista vielä  käymään kotona. Ei paljon enää jaksanut, lepäämään oli päästävä. Ja vuotta myöhemmin vanha äiti talutettiin  viimeistä kertaa taloon. Minä nou...

Ovi on turvoksissa, joudun kiskaisemaan hartiavoimin. Ja minä aikani revin sitä. Sitten ymmärsin. Annan olla. Käyn kokeilemassa aika-ajoin, joko aukeaisi, mutta väkipakolla en etene. Ja joskus aukeaa Ikkuna, Takaovi, Kissanluukku. Joskus Ovi onkin avattu, minua odotetaan. Marjaana 24.5.2026