Missyoualways

Siinä hän istui seinän vierellä peilin alla, tyttö menneisyydestä ja katsoi totisin silmin toisten iloon. Kysyin kuka hän on, tuo totisin silmin kaukaisuuteen katsova tyttö. Mutta kukaan ei tuntenut, ei tiennyt mistä, hän oli tullut kutsuvieraiden joukkoon. Minä kuljin hänen ohitseen itseäni pidätellen, etten olisi mennyt halaamaan, ottanut käsistä kiinni ja sanonut: jääthän tänne, minä tunnen sinut. Tiedän kuka olet, Sinä tervetullut kuokkavieras. Marjaana 2.7.2023

Surun mieli on muuttunut kivikovaksi, tunteettomaksi sementiksi. Se on harmaata, läpipääsemätöntä massaa, jonka sisälle ajatukset on lukittu. Suru istuu vieressäni tässä, vailla sanoja, sillä sanat ovat muuttuneet käyttökelvottomiksi ja lauseet ovat tyhjiä. Se häiritsee minua mykällä tuijotuksellaan ja loputtomalla ikävällä,  joka piileksii kyyryssä mielen seinien takana. Oveton huone, ikkunaton huone - ei ulospääsyä. Puhu minulle suru, sano sanoja, jotka ovat totta. Muistele häntä, joka vei mukanaan elämän. Puhu minä kuuntelen. Marjaana 8.7 2023

Kesää ei näe seiniltä,  kiireiseltä  kalenterimerkinnöiltä, kun minä vain suoritan elämää, päiväjärjestystä. Ilo ja viha ovat kadoksissa kuusen alla, mutta omalla äänellä minä kerron tarinaani, loppuun elettyä, mutta vielä keskeneräistä. Kuin tuulikello soivat ajatukseni ilmassa, minä kuulen, miten ne resonoivat toistenkin surussa. Tunteen aioin päästää turvasäilöstä pihalle kävelemään paljain jaloin nurmikolle, napata iloa lennosta kiinni, vaikka rikkinäisellä perhoshaavilla, sohaista kepillä ajatusteni muurahaispesään. Minä Itken kannon nokassa ja annan tuulen pyyhkiä kyyneleet poskiltani. Kirjoitan muistilapulle, että muistan kysyä itseltäni joka päivä miten suru tänään voi. Käyn kehityskeskustelua itseni kanssa ja teen listan, missä olen hyvä ja onnistunut ja miten elämä minua kantaa Ja minä elämää. Marjaana 19.6.2023

Vasta vastavalossa  näkyy ääriviivat selvemmin. Vasta kuoleman jälkeen kokonainen elämä.  Kuolema piirtää mustalla hiilellä rikkirevitylle paperille käsittämättömän kuvan: vääristyvät viivat päällekaatuva perspektiivi.  Jättää jälkeensä  kaikenpeittävän mustamaalauksen.  Pyyhkii yli kaiken kuin elämää ei  olisi ollutkaan. Sen näkee  kuin vastavalossa pimeän kuvan,  josta valo pakenee.  Aikojen mentyä vastavalokin katoaa, piirtyy näkyviin, kokonainen kuva.  Kun se nostetaan  valoa vasten,  näkyy elämän kuultokuva,  josta valo tulee läpi.  Sillä vain valossa näkyy elämä.  Marjaana 14.6.2023

Jouduin elämän reuna-alueelle, muurien taakse, mihin ei ole yhteyttä, katvealueille, mihin  ei yllä kenttä. Sinne, minne ajatuskaan ei uskalla lähestyä. Kuollut meri. Rannaton tekojärvi. Ylipääsemätön. Marjaana 3.4.2023

Minä matkustan edestakaisin  Irtipäästämisen ja kiinnipitämisen pysäkkiväliä. Enkä osaa jäädä kyydistä pois. Suru kuljettaa minua kyydissään outoja teitä, pudottaa viimein päätepysäkille, mutta minä nousen takaovesta uudelleen kyytiin. Päästän irti, tarraan kiinni. Pitäisi elää tätä surua normisti, mutta minä vain istun päättämättömänä kyydissä. Vailla päämäärää, kun suru kuljettaa minua päätepysäkiltä toiselle. Marjaana 19.6.2023

Loman aloituspäivät takana, vapaudenharha on jo kadonnut. Vain tuhkimon toinen kenkä jäljellä terassilla kumppareiden ja kroksien seassa. Pesen mattoa ruohikolla, lapselta perinnöksi jäänyttä. Ajatella mattokin kestävämpi kuin elämä, vaikka hometäplillä sekin on. Ikkunan takana vaahtera heiluttaa minulle uusia lehtiään. Vanhat, kuolleet ja käpristyneet olen kerännyt jo pois sekä pitkää nokkaa näytävät vaahterannokat, jokaisesta kivenkolostakin nyppinyt yksitellen. Se on minun surutyötä: kerätä vuosikerta toisensa jälkeen pois: tuhansittain lehtiä ja vaahteran nokkia. Mutta kesä tulee aina uudelleen puutarhaan, ei entisenlaisena vaan uutena ja kukat siirtyvät paikoiltaan pelaavat Peiliä, lasten pihaleikkiä, minun kanssani. En näe miten ne siirtyvät, mutta löydän ne uudesta paikasta kasvamassa. Ehkäpä elämänkin uusi alku jostakin puutarhan unohdetusta nurkasta. Marjaana 16.6.2023