Missyoualways

Laulatko siellä taivaanpankolla,  vai onko sulla taulu tekeillä?  Miten sulla on hiukset   ja minkälainen puku?  Leikitätkö meidän kissoja ja sitä pienenä kuollutta koiranpentua? Vieläkö piirtelet  kortteja meille  ja laitat niihin  onnentoivotuksia?    Voi miksi tulet niin harvoin käymään?   Sanoit että matka on pitkä,  eikä perille kysymättä löydä.  Lupasin, ettei sinun   tarvitse enää tulla,  vaikka minulla on   kova ikävä sinua.  Veeralle äiti 13.3.2021

Kahdeksan kissaa raapii  ovien takana. Vauva valuu käsistä lattialle. Naisakrobaattiveistos kaatuu ja hajoaa  palasiksi.  Pää tyynyyn, levonhetki nyt lyö.  Marjaana 6.3.2021

Sata runoa surusta:  Satatuhatta sanomatta jäänyttä sanaa,  silloin kun oli sen aika.  Sata miljoonaa ajatusta, upoksissa   avaruuden mustassa aukossa, jonne ei ole mitään asiaa. Sata ajatusten kiertoradoilla, jotka vain sekunnin murto-osassa välähtävät näkökentän laidalla,  kuuluvat pamahduksena pään sisällä,  jäävät jälkihuudoksi korviin.  Sata ajatusta, jotka pystyi käsittämään vasta sitten kun kaikki oli mennyt -  kuin pimeässä ohikiitävän auton valokiila häviämässä läpipääsemättömään sumuun. Sata kertaa liian myöhään  - kuten minä aina jokapaikasta. Ja pahiten  silloin kun olit kuollut.  Sata surupistettä, jolloin kuvitteli  että jonkin asian surussa  voisi saada päätökseen.  Sata ajatusviivaa, taukoa tämän katkeamattoman surusoiton välillä.  Sata riviltäputoamista: ojaan kummallekin  puolelle rähmälleen, liejuun, suonsilmään, ahtojäihin.   Ja sieltä Satakertaa aina vain takaisin...

On kuljettava nämä polut niinkuin olisi nämä itse valinnut.   Katsottava menneisyyden kuvia,  muistettava vain iloiset hetket.  Sen että olit olemassa,   Ja minä.  Marjaana 13.2.2021

  Aamu harmaalla kuorrutettu. Työmatkalla minä rukoilin kirosin ja itkin. Kuu sukelsi sumupilveen. Kun se tuli esiin, se olikin aurinko. Marjaana 9.2.2021

Kynttilä lyhdyssä on palanut loppuun. Joku on käynyt piirtämässä jääkukkia helmisydämen ympärille.  Sinäkö rakas?  Tänään en selviä tästä ikävästä.  Milloin nähdään, milloin.  Äiti 6.2.2021

Kaikki peittyy,  jää ajan alle,  muuttuu maaksi,  häviää.  Aika kuluu  jättää meidätkin lopulta,  vie mukanaan muistot hapristuneet:  menneisyyden kuultokuvat kylmäksi kohmettuneet, kuin jääriite tuulilasissa  pakkasyön jäljiltä.  Todellisuus muuttunut  epätodeksi  unenmaailmaksi.  Se on totta enemmän  kuin tämä päivänvalo,  jossa en tunne enää mitään.  Jälleennnäkemisen haparoiva toivo;  koko elämän alle paalutettu  teräspalkki.  Spektroliitin  välkehtivät värit  hautakivessä  voi nähdä  vain valossa.  Marjaana 24.1.2021