Sata runoa surusta

Sata runoa surusta: 

Satatuhatta sanomatta jäänyttä sanaa, 

silloin kun oli sen aika. 

Sata miljoonaa ajatusta, upoksissa  

avaruuden mustassa aukossa,

jonne ei ole mitään asiaa.

Sata ajatusten kiertoradoilla, jotka vain

sekunnin murto-osassa

välähtävät näkökentän laidalla, 

kuuluvat pamahduksena pään sisällä, 

jäävät jälkihuudoksi korviin. 

Sata ajatusta, jotka pystyi käsittämään

vasta sitten kun kaikki oli mennyt - 

kuin pimeässä ohikiitävän auton valokiila

häviämässä läpipääsemättömään sumuun.

Sata kertaa liian myöhään

 - kuten minä aina jokapaikasta. Ja pahiten 

silloin kun olit kuollut. 

Sata surupistettä, jolloin kuvitteli 

että jonkin asian surussa 

voisi saada päätökseen. 

Sata ajatusviivaa, taukoa

tämän katkeamattoman surusoiton välillä. 

Sata riviltäputoamista: ojaan kummallekin 

puolelle rähmälleen,

liejuun, suonsilmään, ahtojäihin. 

 Ja sieltä Satakertaa aina vain takaisin 

 ryömien reunalle ensin, 

 sitten kontalleen nousten

ylös ja eteenpäin. Vaikka ei haluaisi, mutta 

muistaa että on Pidettävä elämästä

kiinni.

Sata ajatusta katkolla, kun lyö vain tyhjää, 

niin kuin epätahtiin hakkaava sydän.

 

Haamunyrkkeilyä itsensä kanssa

Ja elämän joka muuttui äkkiä 

niin painavaksi 

että se oli vain rujo

muodoton köntti, joka ei sanoiksi

taivu. 

Eikä kukaan kestäisi 

niitä enää lukea 

eikä kuulla. 

Mutta minä vain kirjoitan 

Sata sanaa paperille 

Ja taas Sata. 

 Marjaana 14.2.2021