Kahdeksannen vuoden syyskuun coping-maraton

Kahdeksannen vuoden

Syyskuun

Coping - maraton

on nyt takana.

Jäljellä

vauhdista sokaistunut mieli

ja suru,

joka hölkkäilee maaliviivalle

perässä.

Takertunut olen taas ulkoiseen,

kun sisäänpäin

en voi katsettani kääntää.

Takiaispallona kiinnityn työhöni,

ihmisiin --  mihin vain --

etten voisi ajatella,

että unohtaisin tämän kivun,

ikävän riitasoinnun,

saisin surun viimeinkin

sulkemaan suunsa.

Laitan äänikirjan päälle, 

etten kuule ajatuksiani, 

mutta jätän kesken 

ja lataan kohta jo uuden.

Mutta sitten en enää vain kestä; 

otan komerosta vaatekassin esille, 

laskostelen vaatteesi pinoon.

Vieläkö sinun tuoksuasi on jäljellä näissä?

Puen villatakkisi päälleni, minua paleltaa.

Mutta pyykkiin en sitä laita, 

ettei tuoksusi 

katoaisi.

Lähden haudalle katsomaan, 

miten syklaamit pärjäävät.

Nehän ovatkin villiintyneet täyteen 

nuppuja! 

Nypin ylimenneitä kukkavarsia ruukuista

ja mietin yhteisiä vuosiamme.

Nostan sinun ison sammakon pöydälle.

Se näyttää olevan eteenpäin menossa.

Mutta me kaksi muuta sammakkoa

istumme paikalleen jähmettyneinä

ja tuijotamme vain eteemme.

Hallayö on mennyt ohi

ja painanut puutarhan viimeiset kukkijat  

alas.

Mutta Mäkimeiramit nostavat 

yhäkin  ylväänä

Viininpunaisia kukkalatvuksiaan ylös,

aikovat ottaa talvenlumetkin vastaan.

Periksiantamattomina

kantavat

omaa totuuttaan.

Marjaana 4.10.2025