Missyoualways

Suru kävelee tietä pitkin  suurella joukolla ohittaa yksinäisen penkin ja hiirenkorvalle puhjenneet oksat. Suru istuu tuoliringissä ja vaihtaa paikkaa. Se puhuu monella suulla kivusta ja ikävästä, kertoo eilisestä joka vei mennessään tulevaisuudenkin. Suru seisoo kevätsateessa pihalla ja asettelee kynttilöitä sydämenmuotoon hiekalle. Se laulaa Täällä Pohjantähden alla, koska muuta se ei enää voi. Marjaana 14.5.2022

N eljän ja puolen vuoden jälkeen  minunkin on vaikea muistaa minkälainen sinä olit.  Miten puhuit ja liikuit, mitä sanoit, minkälainen ääni sinulla oli, minkälainen katse, miltä tuoksuit? Minä en sinua unohda,  vaikka elämä  tekee minussa työtään:  Ohentaa eilisen,  hapristaa muistikuvat. Tuska on syövyttänyt  minut kuin happo. Olen paperi polttolasin alla.  Äiti kuolleelle lapselle.  Mutta vaikka en  muistaisikaan enää  mitään,  minä muistan sinut. Olen surussani  jääkauden jälkeinen elämä.  Tuskamassojen ylitse vyörymä. Murskattu kallio ja vajonnut maa.  Olen tuntemattomaan maastoon  paiskattu siirtolohkare  ja syvään uurretut railot  sen pinnassa.  Paikalleen jämähtänyt. Suru minussa sulaa ja jäätyy  pysähtyy ja jatkaa taas matkaansa.  Tekee ylitsepääsemättömän  korkeita salpausselkiä, pohjattomia hiidenkirnuja  ja läpimenemättömiä pirunpeltoja. Marjaana 

Kenties he kohtaavat siellä, Välimaastossa. Täältä lähteneet ja tänne tulevat. Ehkä he lähettävät maailmaantulijan mukana meille terveiset: Rakastakaa tätä lasta Niinkuin rakastitte minua. Niinkuin minäkin lähetin terveisiä täältä poislähdössä olevien rakkaiden mukaan: Kun siellä toisellapuolella tapaatte, kerro, miten paljon rakastan. Kerro, että hän on rakas. Marjaana 2.4.2022

Yksinäinen tie, matka joka minun on kuljettava. Olen oppinut hyväksymään sen, tätä surua ei kukaan muu voi kantaa. Vierelläkulkijat poistuneet haudanlepoon. Taivas on pudonnut kerroksen alas, puolitiehen ja paksu valoraita vetää pimeän taivaankannen halki. Ajatusten risteyskohdilla muistot tulevat minua vastaan: "Niin hän sanoi, nauroi, halasi. " Marjaana 15.4. 2022

Optista harhaa on elämä. Se mikä näkyy on suurinta harhaa. Olen oppinut valehtelemaan kaikille aisteilleni. Minuuden osat työntävät surua toistensa kylmään syliin. Eikä yksikään niistä ymmärrä toistensa kieltä. Outoa surupuhetta. Kasvotonta. Kipu valheen kaapuun peitettyä. Suru tulee sulaneina vesinä keväthangille. Sumuna päivällä laskeutuvaan iltamaisemaan. Kulkee yöhallana hitaasti yli pysähtyneiden tuntien. Ei päivä ole päivä eikä yö ole yö. On vain Suru, joka liikkuu ajassa. Jokainen aamu on itsepetosta. Marjaana 20.4.2022

  Suru on yksinäinen huone Suru on yksinäinen huone Sinun jälkeesi jättämä. Tyhjä. Aamun valonkajo kurkistaa nurkkaikkunasta sisälle Käy herättämässä minut, antaa lupauksen päivästä. Ilon heijastuksen, projektion, valhekuvan onnellisesta päivästä. Illan valo on todempi. Kelmeämpi. Se pakenee toisesta ikkunasta. Sulkee verhot pyykkipojalla, ettei kukaan vain näe sisään. Tähän pimeyteen. Marjaana 3.4.2022

Sadat vuodet ovat pyyhkineet yli tätä surun maastoa. Kiviaita reunustaa surun sisälle ja rajaa ulos. Mikä määrä itkua ja nieltyjä kyyneleitä. Aidan tuolla puolen kaikki on toisin. Askeleet hitaat ja raskaat, Kadonneet sanat. On vain selittämättömyys. Surun Salpalinja. Jäljellä kylmät kivet, joiden on kestettävä vuosisatojen suru. Hautakiviin kaiverrettu ihmisen häviävä muisto Ja maan alla kuolleiden lepo. Huokaukset jäävät tyhjinä ilmaan. Mutta ne kaikki on luvattu kuulla ja vastaanottaa. Kyyneleetkin talletettu taivaassa. Tänään minä kuljen surun tällä puolella ja katson tuulenpesiä puun latvassa. Surusta ei osaa oikein mitään sanoa. Se sotkee koko elämän. Pyörittää tuulenpesiksi risteilevät ajatukset. Ei siitä tiedä minne menee ja milloin taas palaa. Marjaana 2.4. 2022