Missyoualways

Surun paino  toisina päivinä maahan painava. Toisina ohut kuin perhosen siipi lennossa, josta ei kiinni saa.  Minä vein jääperhosen haudalle. Perhosen lennon mittainen Sinun elämä. Mutta kaipaus yli rajojen; alun ja lopun. Marjaana 25.12.2024

Hän heittelee valokuvat, kortit ja kynttilät pianon päältä  ja viimeiseksi lentää Changing Times -soittovihko.  "Ne aiheuttavat riitasointuja, eikä ääni silloin kulje kirkkaana!" Hän sanoo. Sitten hän alkaa tapailla koskettimista kuulemaansa laulun nuotteja. Muistan sanat ja alan hyräillä niitä: "Sait multa kulkaset toukokuun..." "Tunnetko sen?" Hän kysyy. Ja kohta hän soittaa sen jo kokonaan. "Sinä olet ihmeellinen!" Minä sanon; "Kerrassaan Omituinen Otus!" Minä lisään, meidän huumorilla; yhteisellä kielellä, yhteisellä mielellä.  Ja minä mietin hiljaa, että nämä ovat niitä Surun Puutarhassa kukkivia kukkia, jotka nousevat vahvoina elämään. Marjaana 21.12.2014

Ja lähtösi jälkeen  vain odottamista; Uutta aamua Päivän kulkua iltaan. Elämän kiertoradoilla ilotonta suoriutumista, kieppumista valon ja pimeyden rajamailla. Vielä minä  muistan sinua ---  tästä todellisuudesta kadonnutta: katsettasi, ääntäsi, sanojasi, poissaolosi tyhjiä aukkoja,  jotka eivät täyty. Marjaana 26.11.2024

Kuulin nuoren naisen nauravan ja muistin  Sinut  ja kadotetun ilon.  Marjaana 20.3.2024

Suru on yhteinen  Maisema eksyksissä,  rannalla loikkiva minuuden varjo, Olemattomuus lähtösi jälkeen. Ja kuitenkin elossa tässä hetkessä. Sinun tapasi olla ja nähdä kauneutta ympärillä, taakse jättämäsi Perintö. Siksi minä tänäänkin  tässä maastossa. Oman aikani vielä Sinusta iloitsen. Marjaana 17.10.2024

Kesä loppui kesken eivätkä kaikki sinipallo-ohdakkeet  ehtineet  vihreää nuppua  pitemmälle.  Minä katkon niitä kimpuksi  takapihalla  virttynyt takki yöpuvun päällä,  paljaissa jaloissa  villasukat ja kumpparit.  Hellyttävän herttaisia pieniä  sinipallo-ohdakkeita; yrittivät sittenkin elää,  vaikka  kesken jäi kasvu  ja elämä.  Menneen kesän kimpuksi.  Elämäksi, jonka sai elää.  Marjaana 7.10.2024

Elokuun ahdistus kasvaa täyteen mittaansa kuin oranssi kuu elokuun yössä. Kyynelet pyrkivät pakokauhussa minusta  ulos. Minä en tästä selviä. En unettomista öistä. En tyhjyyttä huutavista päivistä. En sinun kuolemasta, En hyvästeistä, jotka jäivät sanomatta. En elämästä kuolemasi jälkeen. Kellot soivat pitkää soittoa päivään, johon en tahtoisi nousta. Marjaana 6.8.2024

Miten raskasta on  ohittaa kuolinpäivän  merkkipaalu. Kulkea kohti, lähestyä, Tulla paikalle, Mennä ohitse, Jatkaa eteenpäin. Pysähtymättä Eteenpäin Eteenpäin. Katsomatta taaksepäin Ettei muuttuisi suolapatsaaksi, ettei kipu jähmettäisi Veisi elämänvirtaa suonista. Jalat jatkavat päätöntä matkantekoa, Mutta mieli huutaa perään. Marjaana 20.9.2024

Syyskuun ensimmäisen jälkeen taivas on vetänyt päälleen paksun pilvipeitteen ja silmistä on kadonnut väri. Ajanviisarit ovat kääntyneet kulkemaan takaperin seitsemän vuotta ja minä käyn elokuun viimeisiä keskusteluja ennen kuolinkuuta,  aikaa, jolloin mustavalkofilmi odotti jo paikoillaan valmiina pyörähtämään käyntiin. Me puhuimme eri riveillä ja sanat vääntyivät paperilla. Sinä pysyit käsikirjoituksessa, minä en edes ymmärtänyt mistä puhutaan, enkä osannut vuorosanojani. Se oli viimeinen mahdollisuus valoon.  Ja sen jälkeen pimeys, johon putosi, syvyys johon valo katosi. Vieraat sanat ja todellisuus: Ruumisarkku Hautapaikka Kuolinilmoitus. Omalle lapselle. Tuska, joka ennen oli tuntematon, jäi asumaan, kulkemaan varjona mukana. Taivaskin paksun harmaan pilvimassan alla. Pimeä tie ilman reunamerkintöjä. Marjaana 11.9.2024

Ei sitä edes katso kalenteria,  milloin syyskuu alkaa.  "Ovea on pidettävä kiinni nyt!"  Ahdistusta ei päästetä sisään.  Hän sanoi eilen. Seitsemän vuotta päivälleen on kohta kulunut, kun  Suru tuli taloon.  Syyskuun ensimmäinen.  Sen päivän ohi ei kuljeta enää  kevyin askelen.  Seitsemän vuotta sitten meistä  tuli ovenvartijoita.  Mutta syyskuun ensimmäisenä  hautaholvin ovi on taas auki.  Sen jälkeen me aloitetetaan  taas " Elämän rewriting." Kuten seitsemänä vuonna  jo aikaisemmin. Marjaana 27.8.2024

Jäljellä peilipöytä Ja seitsemän vuoden suru. Sitä minä täällä elän. Sitä täällä eletään. Seitsemännen vuoden loppua. "Älä peiliä riko,  tulee Seitsemän vuoden suru!"  varoittavat, eivätkä  tiedä, lyhyt aika se olisikin. Ikään kuin surulla olisi  määräaikaissopimus, joka tyhjiin raukeaisi,  kun vuodet on kärsitty loppuun. Elinkautinen se on,  ilman  armahdusmahdollisuutta.  Marjaana 8.8.2024

Huhtikuu on oikukas nainen, ei tiedä mitä aamulla  päälleen kaapista pukisi,  mitä elämällään tekisi. Pakkasöinä syttyy tähtiä taivaalle, mutta niitä ei unien läpi näe. Aamulla rapakoiden pintaan ovat jäätyneet painajaiset, menetyksen pelko, joka kävi toteen ja yön ohikulkevat kauhut. Etelätuulta odotan, mutta jäämereltä vain tuulee. Puhurit minua pyörittävät kuin tuulimyllyä, joka vaihtaa suuntaansa jatkuvasti. Lapsuuden kevättulvia muistan, kun soudettiin rantapellolla, ja kotitien sulaville vesille tehtiin puron uoma, laitettiin siihen pyörimään isän tekemä pieni siipiratas. Mummulan pihamaalla  vedettiin viivoja  savimaahan,  kun päästiin pitkän talven jälkeen taas Ruutua hyppäämään. Silloin kauan sitten kevättuulet olivat lempeät, toivorikkaat, elämän odotusta täynnä. Marjaana 23.4.2024

"Mutta kesä on niin lyhyt," hän sanoi-- "Juuri kun sen huomaa alkaneen, se on jo mennyt ohi." Niin, minä vastasin ja ajattelin: "Niinkuin elämäkin." He olivat laittaneet lasikaton kuistille, että elämä jatkuisi talossa. Kesä kuistilla. Laittaisinko lasi-ikkunat terassille minäkin? Mutta lasikattoa ei tänne enää saa ja yksinäisyys istuu iltaa kynttiläkruununkin alla. Yksinäiset kesäillat ovat pitkiä. Marjaana 26.7.2024

Jouluruusuja minä tilaan vielä puutarhaani,  niitä joita sinä unessa pitelit sylissäsi ja kutsuit enkelinsiiviksi. Ne olivat pinkkejä ja viinipunaisia  pitkävartisia. "Enkelinsiivet tarvitsevat tukikukan." sinä sanoit ja laitoit niitä multaan. Aamulla minä etsin niitä kukkia: Jouluruusuja!  Double Ellen Red,  Double Ellen Pink! Sinulla kukat olivat vain suurempia  ja varret pitempiä. Mutta pienenäkin  ne saavat tuoda puutahaan  sinun ilosi, enkelinsiivet. Tuen ne kyllä. Marjaana 27.7.2024

Huhtikuussa  taivas saa takaisin sinisen värinsä talven jälkeen ja pilvet alkavat purjehtia taivaalla. Huhtikuussa minä synnyin tähän maailmaan, kevätauringon sulattaessa päivällä hankia, ja pakkasen jäädyttäessä rapakot yöllä. Huhtikuussa palaavat linnut ja joutsenet huutavat pään yli lentäessään kevään tulleen. Huhtikuussa jotakin on aina päättymässä ja jotakin alkamassa. Huhtikuussa kauan sitten mentiin kihloihin ja meidän tarina alkoi. Huhtikuussa se päättyi, minusta tuli leski. Huhtikuussa minä vaihdan vuosilukua elämässäni, odotan uutta kevättä ja poimin pajunkissoja ojanpenkoilta. Marjaana 8.4.2024

Hyvät sanat  kuin taskusta tielle tiputellut timantit, kuin siemenet viskotut ojanpientareelle. Kimaltelevat muistoissa, Valonsäteesi osuessa niihin. Kukkivat penkereillä hankien sulaessa. Heiluvat lempeässä iltatuulessa päivän mentyä mailleen. Marjaana 12.4.2024

Yksi siipi pronssienkelillä  Hautausmaalla Ja oven pielessä kotona Sinun biletyssiivet, seinälle nostetut. En tiedä milloin ne ostit Ja missä kokeilit niitä. Sinun elämä on kaukainen muisto, Toinen elämä, satutarinaksi muuttunut. Mutta jokapäiväinen kaipaus ajatusteni kiertoradoilla. Muistan sanojasi Nauruasi ja miten kuuntelit minua, kun sinulle puhuin. Suru on hapristunut käpristynyt kuin kuolleen perhosen siipi. Ja vääntyneet enkelinsiipien sulat seinällä. Marjaana 6.6.2024

Minä näen sen  hänestä: surunpainon,  miten se vuosi vuodelta muuttuu vaikeammaksi kantaa. Mutta elämä rakentuu uudenlaiseksi; Keveämmäksi, kun entinen on hajonnut alta. Kaikki muuttuu. Jokainen yksityiskohta on toisin. Uusi päivä nousee tuskan alta. Raunioilla kasvaa kukkia. Marjaana 10.7.2024

Olen saanut pidettyä suruni kurissa.  Esitettyä, ettei sitä ole. Ohi on. Suurempaa valhetta en keksisi. Minähän elän sitä, aloitten kahdeksannen sinfonian  alkusoittoa.  Soitan, vaikka en osaakaan. Epäsointuja täynnä se on. Birdie, laululintuni missä olet! Metsä on tyhjä ja piha autio. Itken perääsi. Muistan sen syksyn, kun kotiintullessa askeleet niin raskaat, valokuvasi laitoin pihatielle, että kaikki tulijat näkevät, kuka on viimeisen kerran poistunut täältä. Itkin puutarhassa, joka oli täynnä syksyn kukkia ja niin tyhjä. Sinä et ole enää katsomassa niitä. Lähdit hyvästelemättä. Seitsemän vuoden jälkeen minä vielä sinua hyvästelen. Marjaana 18.7.2024

Seitsemän vuoden jälkeen sisko palaa vieläkin unessa lomalta.  "Lomalta?" unennäkijä ihmettelee.  Seitsemän vuoden jälkeen  vaatteet ovat edelleen kaapeissa. Niitä ei esille oteta, mutta siellä ne ovat, mielentakana. Ikävä on tasoittunut minuksi, olen sinut sen kanssa. Minun uniini  et ole tehnyt enää paluuta.  Et sen jälkeen, kun lupasin, ettei sinun tarvitse enää tulla. Matkan takia. Kun sanoit, että se on niin pitkä. Mutta siskon luona käyt. Terveisiä lomalta. Nähdään! Tv. Äiti

Lomaltapaluu Hän näkee kestounta, että sisko tulee takaisin, sanoo aina palanneensa lomalta. Lomalta? Hän ihmettelee. Uni päättyy, mutta tämä ikävä ei. Valveuni, josta ei herätä. Marjaana 10.7.2024

On surullisia päiviä, kun suru pyyhkii yli laidan Ja elämä lipuu ohi.  Alla hukuttava surun meri ja kasvoilla jäätävä tuuli. Pelkkää harmaata kaikkialla, Ei valonkajoakaan. Mutta ilon hetki tulee vierailulle silloin kun et sitä osaa odottaakaan. Sumuisena aamuna, kun ahdistus on päällä kuin tiukalle solmittu aamutakki, Se istuu seuraksi aamukahvipöytään, ja livertelee kuin lintu. Kertoo kirjoittaneensa kirjaa pihakeinussa ja katselleensa, miten linnut syöttävät poikiaan pesään. Näyttää minulle lumisia maisemia lehdestä -- pelkkää tyhjyyttä ja lunta--  ja kysyy näenkö miten ne ovat maalauksellisia? Aikoo innoissaan leikata katajista bonzaita. Ja minä riisun ahdistuksen päältäni kuin aamutakin ja me lähdemme ostamaan kukkia. Ikää kuin siinä olisi koko elämän tarkoitus. Tälle päivälle se riittää. Riittää kyllä. En minä muuta tarvitse. Marjaana 24 6.2024

Ilon aika on toisilla. Siihen on mieleni taivuttava.  Kesämekkoon, Keveyteen. Suru on pesiytynyt  mieleni perukoille,  kyyröttää nurkissa, eikä se suostu laulamaan  ilonlintuna, kuin pesiään tekevät linnut  puidenoksilla.  Me auotaan ikkunoita pihalle kesään Peräkammarin kollipojan kanssa. Ja ovia, että saataisiin läpivetoa taloon. Tuuletetaan tätä surua pois,  harmaata nöyhtää nurkista. Kipu on paksuuntunut arpikudos  --   paksumpi  kuin vatsani poikki kulkevat  sektion arvet; lasteni syntymäjäljet minussa. Muisto  siitä että sai olla koti lapsilleen.  Mutta tämä arpikudos on toisenlainen. Kuolemansuru on kuroutunut kaikkialle minuun. Näkymätön, paikantumaton.  Se asuu pysyvästi minussa. Ei se tuulettamalla lähde.  Marjaana 1.6.2024

  Elämä on jossakin  Lasin takana.  Valo, jota kohti kurkotan  hämärän huoneestani. Aika Kurkotus kohti tulevaa  Tähän päivään. Valonaaltoina palaavat   Poismenneiden äänet, kun he puhuvat minulle sanoja, jotka vieläkin tulevat kohti  hiljaisuuden kaikuina. Menneisyyden hetket,  joihin minulla ei ole paluuta.  Marjaana 10.5.2024

Surun kevättulvat  eivät lumien sulettuakaan lopu. Vaikka talvet vuorollaan väistyvät  ja kevättuuli tuo takaisin linnut,  ikirouta jalkojeni alla pysyy. Kukkimaton routamaa. Maisema ilosta tyhjä;  minun elämäni,  jonka mukanasi veit. Veeralle äiti 30.4.2024

Yhtäkkiä minä en muista  mistä tämä kaipaus on. Että minulla ei ole enää sinua.  Sekunnin murto-osaksi unohdan,  että olet mennyt. Mutta kaipaus, ikävän  raskas painolasti,  ei sydämeltä  poistu.  Marjaana 15.4.2024

Olen yksinäinen aamu. Unohdettu. Suru. Sana niin pieni kuin sirpale tai leivänmuru. Mutta koko elämän kattava: Eteenpäin ja taaksepäin. Eikä se ole minkäänvärinen. Väri siitä on paennut  samalla kun valo katosi. Likainen se on, ruma. Heti herättyäni mietin, että minun sanojeni kanssa Sinä täältä poistuit. Mitä Sinulle osasin edes koskaan sanoa? Heräsin liian aikaisin tänään. Uni pakeni, yö loppui kesken. Ja sinne juuri minä olisin halunnut jäädä piiloon tätä kylmyyttä uhkuvaa mieltäni. Likaisen väristä elämää, ikävää. Vain unessa minä enää itken. Marjaana 9.3.2024

Me juhlitaan täällä sinun synttäreitä. Laitettiin kuuseen sinun vaaleanpunaiset joulupallot, ne joissa on valkeat sulat ja joihin olit piirtänyt kimelleperhosia. Sinulle on jäädytetty jäälyhtyyn tulipunaisia ruusuja ja ostettu synttäriruusuja. Me soitetaan täällä Beatlesin Now and then ja rakastetaan sinua yhtä paljon vieläkin. Marjaana 17.12.2023

On edettävä hitaasti Kaikesta on tullut vaikeaa: Kasvojen pesusta, Hampaiden harjaamisesta, Hiusten kampaamisesta, Vaatteiden pukemisesta.  Minä etsin sukkia jalkaan Ja paitaa päälle. En jaksa - minä sanon seinille, jotka minua mykkinä tuijottavat. Uusia päiviä singotaan kuin kuulapyssyn ammuksia minua kohti.  Työt tehdään, illan viimeiset puolen yön jälkeen. Kaikki muu odottaa hoitamista Koko elämän romulaatikko. Likavaatteet ja jumittunut nukkasihti. Talo, joka ei pysy lämpimänä. Laskujen maksaja minä olen. Kuolleet veivät minusta liikaa mukanaan. Marjaana 24.2.2024

Löysin kaapinperältä tekotulppaaneja, haudalta tuotuja. Kuuluvat  elämän kiertokulkuun; haudalle ja haudalta pois. Tekotulppaanit eivät homehdu, kuole, katoa  niin kuin elämä.  Ne ovat surun ulottamattomissa. Tunteettomia.  Mikään ei niitä kosketa. Elämättömän elämän luomuksia. Kauniita, tyhjiä. Ilman elämää. Marjaana 9.2.2024

Tänään on kuoleman päivä.  Kaikki kuolleet osat minussa huutavat sisälläni, ne, jotka elämä vei mukanaan, raastoi minusta, repi irti. Minä vapisen ja tärisen. Rauha niille, jotka täältä lähtivät. En minä halua häiritä ketään. En eläviä, enkä kuolleita. En osaa kaivatakaan enää. Tyhjyys vain huutaa minulle vasten kasvojani, eikä asetu aloillensa. Kyllä, kyllä, minä tyydyn kohtalooni, kunhan kaikki mikä minussa on asettuu taas sisälläni. Elämä riisti ja raastoi. Vei minulta mennessään, jätti karrelle kuolleen maan. Marjaana 16.1.2024

Muuttaako Suru muotoaan? Sitä en tiedä. Ainakin kynttilät vaihtuvat, syttyvät ja sammuvat haudalla. Kuusenoksa valuu lumikuorman alla  maahan saakka. Lyhdyt, kukat, valosarjat uppoavat pyryssä hankeen. Vaikka käsivarteni väsyisivät kantamaan Sinulle  kukkia, lahjoja, kynttilöitä, mieleni ei taivu hyväksymään poissaoloasi. Tallaan suuren sydämen sinulle hankeen. Päivät häviävät jonnekin, vuodet vaihtuvat vuorollaan. Suru pysyy. Aika vain kirkastaa totuuden: Sen mikä on pysyvää. Sen mikä sinun kanssasi katosi. Sen mitä jäi jälkeesi. Miten korvaamaton olet minulle! Ja sen, ettei  rakkaus koskaan katoa. Marjaana 28.1.2024

Pää tyynylle ja kyyneleet alkoivat valua  kuin purot ikävän takaa. Nappisilmää minä katson. Katsetta, joka katosi. Ääntäsi ikävöin. Ehkä joidenkin ihmisten matka täällä On lyhyempi. Perillä aikaisemmin. Kotona. Siirtyvät ajasta toiseen,  Parempaan "Eivät ne halua enää takaisin tänne," sanoi äitini kerran. Sitä mietin. Ikävöin kuitenkin. Sinun poissaolosi on muuttunut osaksi minua. Ikävän värinäksi himmenneiden muistikuvien välähdyksiksi, Flashbackeiksi, jotka jättävät minut sanattomaksi. Tuulen hiljaiseksi ääneksi. Lumihiutaleiksi, jotka hitaasti putoavat  alas taivaalta. Marjaana 4.2. 2024