Missyoualways

Aamutaivas on väsynyt  ja paksun harmaan peiton alla.  Pilvet kyyröttävät kohmeessa  yön jäljiltä. Ne syövät valon  päästämättä sitä läpi.  Tyhjään tuijottava katse,  mitään näkemätön.  Valo uppoaa sokeisiin silmiin, pimeässä nähtyihin painajaisiin, mielen läpäisemättömään harmauteen,  marraskuun valottomiin päiviin.  Marjaana 3.11.2021

Menneisyyden tuulet hiuksissasi  sinä kävelet kuvasta pois.  Aurinkoiset päivät menivät iltaan ja laskeutui hämärä: Sumu joka ei vuosienkaan päästä  hälvene. Suru jonka jälkeen on vaikea  erottaa elämän ääriviivoja. Onko sinulla taidekirja kädessäsi? Katsoitko juuri taidekuvia ja niiden innostuksen hehku jäi kasvoillesi. Haluat piirtää niistä oman version  kuten elämästä.  Tästä hetkestä eteenpäin  on jäljellä vielä seitsemän vuotta. Veeralle äiti 31.10.2021

Itku tuli aamupalalle,  paistettua kananmunaa ja nakkeja oli vain nieltävä ja itkettävä tätä elämää ja sinua,  joka olet poistunut jo vuosia sitten tästä elämästä.  Et koskaan enää yhtenäkään aamuna päivänä iltana  tai yönä istu minun vieressä tässä.  Vaan vieressä aina tyhjä tuoli  valkoiseksi maalattu tyhjyys  Marjaana 25.10.2021

Kuuset seisovat ikkunan takana mykkinä. Ne ovat vannoneet:  ei sanaakaan tänään.  Säleverhojen raosta sumuinen päivä ja suru, josta ei saa selvää.  Aamulla satoi vaahteranlehtiä,  hyppivät puusta  kuin laskuvarjohyppääjät.  Kuuntelin niiden iloa,  kun ne laskeutuivat maan pinnalle.  Maa on kohmeessa pakkasyön jälkeen ja joku oli piirtänyt pitkästäaikaa  jääkukkia autonikkunoihin.  Portti on auki kuolleeseen puutarhaan.  Kesä on poistunut.  Marjaana 22.9.2021

Elämän kauneuden edessä minä vieläkin pysähdyn.  Ja jos tänään nähtäisiin minä kertoisin sinulle,  miten hopeanharmaat lehdet  valuivat alas puusta  ja niiden välistä näkyi  sinistä taivasta.  Veeralle äiti 10.9.2021

Kun olit neljä, halusit hiukset donitsilla ylös poninhännäksi,  kolmesti päivässä vaihdoit  hametta peilin edessä.  Sinulla oli oma kollipoika,  jota kannoit  ja se roikkui kaulassa  kuin marakatti.  Piirsit joka päivä minulle  kissankuvia ja kirjoitit alle  meidän nimet. Vastavärit - sanoi kukkakauppias,  kun neljän suruvuoden vuosipäivänä  halusin viedä sinulle  yhden oranssin gladioluksen ja neljä kirkuvan violettia neilikkaa, yksi kullekin suruvuodelle. Olkoon - sanoin, vaikka eivät ne edes ole.  Sen sinä olisit jo allekouluiässä  tiennyt. Sinä olet oranssi gladiolus -  niin kaunis ja hehkuvan kirkas.  Koko varren matkalta aukeavat nuput.  Ei lyhennetä sitä - sanoin,  antaa sen olla.  Vieläkö ne aukeaa? minä kysyin  ja ymmärsin,  koko matkan varrelta ja vielä elämän jälkeenkin  aukeavat viimeiset nuput.  Kiitos elämästä Veera.  1.9.2021 äiti

Sanat ovat jähmettyneet riveilleen ja tuijottavat tyhjin silmin eteensä.  Aika kulkee elokuun päiviä  edestakaisin,  neljättä kertaa elettyjä, palaa aina alkuun;  lähtöpisteeseen siihen, kun viimeisen kerran nähtiin. Vasten tahtoaan jatkaa kohti sitä päivämäärää,  joka on ylitsepääsemätön.  Kuin portti joka ei auennut  mutta josta läpi oli mentävä pimeään puutarhaan  avainta etsimään.  Tämä loputon sade niinkuin silloin kun hämähäkkejä oli tullut huoneisiin.  Taivas oli silloin alkanut jo itkun,  vaikka en sitä tiennyt.  Olitko jättänyt minulle valon  olohuoneen ikkunaan,  näin sen turkoosin verhon takaa  kun odotin sinua avaamaan.  Turhaan seisoin ovella ja koputin,  huusin nimeäsi, sinä et ollut enää siellä. Päivä oli loppunut jo puoleen päivään ja laskeutui yö.  Eikä sen mustempaa yötä  ole olemassakaan.  Marjaana 27.8.2021