Missyoualways

Työjuhta laskeutuu kuormasta vapaaksi. En osaa tuntea iloa  En vapautusta  En minä osaa olla ilman kuormaani,  vaikka sitä kiroan.  Heinätuppo suussa ei maistu miltään,  mutta pureskelen sitä,  märehtien kuluu aika; Elämä: mitä oli,  mitä piti olla,  mitä ei koskaan ollutkaan.  Seimen edessä  Lapsen katse.  Hän näkee minut:  Kuormajuhdan, aasin,  ilman kantaumuksia, tällaisena: Tyhjänä, kuluneena,  menetyksien runtelemana. Hän katsoo minua kirkkailla silmillään,  on tuonut viestin taivaiden takaa,  sieltä missä ollaan vapaita taakkoista, velvoitteista ja  menneisyyden kahleista.  Ja tallin täyttää iäisyyden armo.  Marjaana 20.12.2023

Kyllä. Se yrittää kukkia komerossa. Likaista ikkunaa vasten,  kesän mentyä jo kauan sitten,  lehdetkin rutistuneet kuiviksi käppyröiksi.  Silti se yrittää vielä. Vielä kerran.  Marjaana 23.12.2023

Tänä vuonna  lehdet jäätyivät puihin kiinni ja koivut roikottavat maata kohti  jäätyneitä oksiaan.  Joutsen kyyhöttää hautakivellä  lumeen peittyneenä  ja perhoset yrittävät turhaan  nousta hangesta lentoon kohmeisilla siivillään. Minä tallaan  sydämen kuusen alle  ja asettelen kaksikymmentä neljä  tulipunaista ruusua  hangelle.  Talvi tulee seitsemättä kertaa.  Marjaana 18.11.2023   

Unessa tapasimme taas. Et ollut mennytkään pois.  Meitä on jäljellä kolme, minä sanoin.  Herättyä, vieläkin tähtipölyssä,  tuskin uskalsin hengittää,  ettei muistosi katoasi. Marjaana 6.12.2023

Spektroliitin välkkeessä heijastuvat kaikki ne värit joita rakastit-- vihreän ja sinisen sävyt-- vaikka hautakivi on musta niinkuin minun elämä, sen jälkeen kun lähdit. Näin viimeyönä unta, jossa  minulla oli sinulta saatu tussi kädessäni,  enkä luopunut siitä, vaikka aseella uhattiin. Minä olen oppinut etsimään pimeässä vihreän ja sinisen sävyjä, niitä joita rakastit. Vaikka ne näkyvät himmeinäkin, ne muistuttavat minua  jälkeesi jättämästä  kauneudesta;  sanoista,  siveltimenvedoista,  siitä miten katsoit  tätä maailmaa. Eikä kukaan täällä  katso enää sinun silmilläsi. Veeralle äiti 2.12.2023

Siinä ei enää syödä. Ei vuosiin enää. Tämä olikin vuosien projekti. Suru. Kyllä minä silloin sen tiesin: elämä loppui. Mutta olla elossa näiden vuosienkin jälkeen. Jaksaa nämä päivät ja tämän surun ihmistä suuremman kun silmät kieltäytyvät näkemästä, voima pakenee käsistä ja sydämen tahti muuttuu raskaaksi. Mutta olla elossa vielä, iloitakin välillä. Kiittää elämästä. Nähdä vieläkin hyvää huurteisessa  heinänkorressa, kissantassun lumijäljessä. Marjaana 11.11.2023

Nämä kirjan sivut kirjoitetaan tänään. Huomenna on jo toinen aukeama. Tänä päivänä tarvitaan tämän päivän leivät. Huomenna ne ovat jo homeessa. Mutta minä en osaa kirjoittaa riveille. Minun käsialani tuhriintuu, käteni jättää pelkkiä likatahroja ja vetää suttua jälkeen. Minä pyöritän elämäni likapyykkiä, täytän likaisten astioiden astianpesukonetta, vaikka en voi syödä. Milloin saan syödä leipäni ilman ahdistusta ja kyyneliä? Marjaana 9.11.2023

Jos tyhjyydestä vähennetään vieläkin lisää, mitä jää? Tyhjyys ei vähene, se alkaakin kasvaa; saa uuden dimension. Kun tätä elämää ei voi enää entisillä mitoilla mitata. En tiedä jaksanko tänään sytyttää kynttilää tai käydä haudalla. Antaa toisten kirjoittaa kauniita muistolauseita. Luomet jo turvoksissa, eikä silmiä saa auki, kun tyhjyys koputti ovelle heti aamusta. Rymisteli sisääntullessaan, huusi minulle vasten kasvoja tyhjyyttä, tyhjänpäiväisyyttä, tunnottomuutta. Suljin ajatusteni oven ja työnsin sen pihalle. En voi ajatella mitään, sillä kaikki täällä kiertyy sinuun ja sinun poissaoloosi. Ulkona on kylmä, minä tärisen sisältä. Lyijynraskaana päivänä jaksaa avata vain hernekeittopurkin. Muuhun ei voimani tänään riitä. Marjaana 4 11.2023

Surun kukat kasvavat vapaana  unohduksen puutarhassa. Ne ovat väriltään syviä ja varreltaan vahvoja. Ne eivät kysele lupaa olemassaoloonsa. Ne ovat. Tuhansittain erikoisia kukkia: tähtitädykkeitä, kuunkukkia, pimeänliljoja, mustayön-ohdakkeita, sirpale-sumelmia, surunaisen-kannuksia, myrkkykatkeroita, enkelinhelmuksia, kuilunreunuksia, pilvenriekaleita... Pimeinä iltoina minä käyn katsomassa niitä, sillä vain silloin ne voi ihmisen silmillä nähdä. Ne seisovat vahvoina paikoillaan myrskytuulessakin  ja tähdettömän taivaan alla taipumattomina. Ne ovat kasvaneet vahvoiksi surun voimasta, ikävänitkuista ja puhjenneet kukkaan jälleennäkemisen toivosta. Niissä kaikissa on sinun nimikirjaimesi, tuoksusi, äänesi, katseesi. Marjaana 27.11.2023

Minä itken ikävääni Ja ajan sinua katsomaan suuren kuusen juurelle. Minä itken mutta kyyneleet ovat kohmettuneet sisälleni pitkän yöhallan jälkeen. En ole laskenut  paljonko  sinä tänä vuonna täyttäisit, jos eläisit vielä. Suru pakahduttaa minua. En vie kynttilää haudallesi enkä ota paleltuneita ruusuja pois maljakosta. Tänään minua ei lohduta mikään. Mutta suuri kuusi on laskenut taas oksansa Sinun hautasi päälle - kuin siunatakseen ja suojellaakseen. Ja lyhdyn varjoon heijastuu balettitanssija. Marjaana 20.10.2023

Enkeli jaksaa laulaa  niinkuin   se olisi eilen laitettu työvuoroon. Mitä laulua laulat tänään, vai onko vuorossa Psalmin luku? Mutta vuodet ovat kietoutuneet ruosteena sen  vyöhön ja hiuksiin on tullut raitoja. Mitä laulua laulat tänään kuuden vuoden jälkeen? Veisaatko kiitosvirttä, joko sydän on taipunut kiitokseen? Marjaana 3.10.2023

Harmaat kehykset sinun kuvasi ympärillä.  Ne rajaavat yhden elämäsi hetken.  Jäljellejääneen.  Pidän kiinni  elämän kehyksistä, päivän raameista  unohdan itseni työhön.  Välillä katson  miten hiuksesi lentävät tuulessa vapaina, vuosia sitten  aurinkoisena päivänä. Marjaana 3.10.2023

Suru ei aio irrottaa otettaan, se kaivaa minua kuin kaira lustoa läpi vuosirenkaiden. Kaikki mikä minussa on tuntee surun. Se on heittäytynyt liian tuttavalliseksi, tehnyt kanssani sinunkaupat, vaikka minä haluaisin pysyä muodollisena. Vien sitä huviajeluille ja puhelen sille keveitä,  ettei se olisi niin synkkä.  Mutta se istuu vaiti seurassani. Surumieli istahtaa sohvalle viereeni, katsoo kanssani ohjelmia, satuja ja todellisuutta, johon minulla ei ole mitään asiaa. Alakulo valitsee outoja kuvakulmia näyttää elämää, jossa toiset elävät, mutta minut on heitetty sieltä ulos. Kestosuru kirjoittaa sivuilleni alaviitteitä,  tekee reunamerkintöjä,  kaataa aikataulut ja sotkee kalenterini merkinnöillä, joista ei saa selvää. Surutuska ostaa  uuden enkelin haudalle ja vie kanervia.  Sillä nyt on taas syksy ja syyskuu, jota ei voi repiä kalenterista irti. Marjaana 25.9.2023

Surun riekaleet   Vauvan punainen takki, sosetahra rinnuksilla. Siihen en laita tahrapoistajaa. Tämänkö olen joskus pukenut päällesi. Todellako sovit siihen? Valokuvassa pidät kissanpoikaa sylissäsi niin iloisena, tuota aikaa en pysty muistamaan. Osasinko sanoa sinulle mitään? Minä haparoin sanoja  ohenevalla jäällä. Tuskan syvään pohjavirtaan voisi helpostikin hukkua. Pudota tästä reunalta  punainen vauvan takki käsissä, eikä koskaan päästä enää pintaan: kilometrikuutoittain vettä, aaltoa, syvyyttä. Tuskanriekaleet ja pieni vauvantakki  pyykkikorisssa. Tätä sosetahraa en pese pois. Minulle sinun kuolemasi on kaikkien elämänvaiheiden sammuminen yhtäaikaa. Ilon pimeneminen. Taivaalta pudonnut tähti. Sinun poistuttua täältä minä huudan lakkaamatta jälkeesi  mykkää huutoani.  Niinkuin lapsella äidinikävä, niin minun lapsenikäväni loppumaton. Lapseni missä Sinä olet. Marjaana  kuolleiden lasten muistopäivänä 22.9.2023

Syyskatkerot kukkivat taas  Surun puutarhassa, mutta on tullut Sapattivuoden vuoro. Takana kuuden vuoden Surutyö, mutta seitsemäs, Shmita olkoon työnteosta vapaa. Sapattivuonna surun katkeria hedelmiä ei syödä. Suruviljelmät on jätettävä kesannolle. Syyskuun ensimmäisestä alkoi uusi päivien luku: Surun Sapattivuosi. Me aloitettiin Elämän Rewriting: Sytytettiin karttapalloon valo ja pyöräytettiin se ympäri. Nyt lähdetään  katsomaan tätä elämää  valoisammalta  pallon  puoliskolta. Uudet maisemat odottavat meitä, uudet kadut kulkea. Seitsemäntenä vuonna me katsellaan tätä surua valon läpi. Marjaana 3.9.2023

Minä en kestä  tätä elämää  Elämätöntä Ja kuolemaa, Joka vahvana nousee Kaiken takana kuin rikkaruoho. Vain surua tänä päivänä. Vain surua Jokapäiväinen leipäni jota en voi palaakaan syödä. Anna meille, Älä ota pois sitä minkä olet antanut. Mutta senkin jälkeen, kun Kaikki on tyhjätty ja sanatkin. Vielä pyyntö, anna meille  älä ota pois. Marjaana 14.7.2023

Lähtevät täältä Muille maille Autuaammille Vuorotellen Ja jokaiselle sanon, jos ehdin Kerro terveiset siellä, ikävä on. Marjaana 7.8.2023

 Tuska rannaton ulappa Tekojärvi, jonka alle jäi metsät ja kylät. Kyynelten valtameri, Särkyvät padot ja raivoava koski. Elämä näyttää toisenlaiset kasvot.

Entiset kesät tervehtivät minua maisemassa, tulevat poluilla vastaan kesätuulessa, menneiden aikojen tuulahduksina. Minä suren, että aikaa oli niin vähän ja se kaikki on ohitse mennyttä. Unien taloissa ja asunnoissa asuvat vielä ihmiset, täältä poismuuttaneet, maailmassa, jota ei enää ole. Pilvien maille, Tuulten teille, Taivasasukkaiksi muuttaneet. Sinä käyt vielä täällä muistoina, jotka eivät enää itketä. Kuultokuvina, kangastuksina, onnellisten hetkien häivähdyksinä. Vastaantulevien kasvoilla ilmeinä, äänensävyinä, Katseena, jolla katsoit. Marjaana 12.7.2023

"Tänään ei syntynyt yhtään perhosta." hän oli kirjoittanut minulle viestin kauniilla käsialallaan pitkulaiselle paperille. Veera minun rakas oli ollut paikalla  Ja kirjoittanut minulle viestin. Minä en lähtenyt toisten mukaan, Minä jään odottamaan Veeraa. Sanoin eilen haudalla ääneen että on hirveä ikävä. 21.7.2023

Elämä ei avaa minulle enää ovia, vain sulkeutuvia ovia on edessä ja kaikki entiset ovet pysyvät lukittuina. Voisinpa pujahtaa aidanraosta pois oliivilehtoihin ja mansikkapelloille, joissa kerrotaan ihmisten onnellisina elävän. Elämä ei ota minua peleihinsä mukaan, eikä esitä minulle tanssiinkutsua, huutojoukkueista jään ulos. Entisen elämän portinpielessä seison yhä toimettomana. Eivät aukea ahtaaksi käyneet portit, eikä tämä kivikovaksi kovettunut veistos taivu. Marjaana 27.7.2023

Kaikki ne runot,  jotka menetin.  Sanat  jotka jäivät sanomatta ovat kerääntyneet taivaanrantaan Pilvimassaksi. Sanomattomien sanojen pilvet liitävät ohi kuin elämä, joka jo meni. Marjaana 11.8.2023

Kaunis elokuun aamu Ja tämä suru, josta en osaa sanoa. Aamunkoiton hetkellä jo kysyn missä olet eivätkä silmäni sinua erota häikäisevän päivän valossa. Mutta laskevan auringon Puutarhassa olet Hiljainen seuralainen. Muistojen maailmassa sinä kerrot minulle, minkälainen koulupäivä sinulla oli, ja saunanlauteilla laulat minulle vanhasta puff-lohikäärmeestä, jonka suomut ovat haalenneet ja vaalenneet. Käsikynkässä me mennään, silloin kun myrskyää, eikä sadetta erota kasvoilla valuvista kyyneleistä. Enkä minä päästä irti, en päästä sinusta. En milloinkaan. Marjaana 13.8.2023

Kuusi vuotta on kulunut  siitä kun nähtiin. Kuusi vuotta erossa. Me jäätiin tänne lähtösi jälkeen. Me on nähty miten yö laskeutuu Eikä päivää enää ole. Kaksi hylättyä ja loputon hetki. Kaikki termit käyvät meihin: Hylätyt ja jätetyt, erotetut. Ne me ollaan: Tuskaan jätetyt. Kuusi vuotta ja sekin on nähty miten pimeässä nousee kuu mustan metsän takaa. Voi miten paljon Meillä olisi sinulle kerrottavaa. Kuuden vuoden päivät Ja loputon ikävä. Kuuden vuoden ero Ja huuto sinun perään. Äiti 21.8.2023

Kivet eivät kulu, eivät muistot. Kuuden vuoden suru takana, Tienviitalle saavun, seitsemäs alkaa. Tässä erämaassa ovat kyyneleet loppuneet kauan sitten. Mutta silmien alla on loppumaton itkuvarasto - Tippukiviluola. Sinne voi mennä, surun sisälle, pimeään. Käydä ja tulla pois. Aluksi sinne katosi pimeään, eikä löytänyt pois. Oli vain tuskan uurtama kylmä kivi. Mutta surussa silmät oppivat katsomaan pimeään ja korvat kuulemaan hiljaisuutta ja silloin voi nähdä kivien kauneuden ja kuulla miten vesitippa kerrallaan putoaa kuolleelle kylmälle pinnalle, herättää sitä eloon uurtaen siihen uutta muotoa Valoa kuultavia värejä. Kuusi suruvuotta minussa. Marjaana 23.8.2023

Vieläkin minä  odotan kasvojesi  vilahtavan  Ikkunan takana,  aina kun tulen kotiin. Sinä et odota enää ikkunassa,  olet jo muuttanut  Uuteen kotiin.  Kun tulen sinne, Sinä tulet minua vastaan, niinkuin ennen, kun tulin sinun luokse.  Äiti!  Sinä iloitsit ja halasit kovasti.  Odotan sitä.  Tänäänkin.  Marjaana 12.8.2023

Mitkä kukat kukkivat nyt siellä  viheriäisillä niityillä?  Täällä ritarinkannukset avaavat nuppujaan. Laulatko siellä kukkapellossa tuulihiuksissasi?  Näin yhtenä päivänä  taivaalla siipipilven,  tiesin, että sinä  olit sen pilviin piirtänyt.   Täällä ei yhtään perhosta tänään.  En lakkaa odottamasta.  Äiti 21.7.2023

Olen aseman kiinnijuuttunut sivuovi, jota ei enää avata. Asemalaiturin  yksinäinen seisoja, lähteville junille vilkuttaja. Olen lähteviin juniin saattelija ja hyvästelijä mantereen ylittäville lennoille Lähtösillalle jäänyt katsomaan, miten katoavat maisemaan ihmiset ja poistuvat elämästäni ne joita rakastan. Marjaana 16.7.2023

Siinä hän istui seinän vierellä peilin alla, tyttö menneisyydestä ja katsoi totisin silmin toisten iloon. Kysyin kuka hän on, tuo totisin silmin kaukaisuuteen katsova tyttö. Mutta kukaan ei tuntenut, ei tiennyt mistä, hän oli tullut kutsuvieraiden joukkoon. Minä kuljin hänen ohitseen itseäni pidätellen, etten olisi mennyt halaamaan, ottanut käsistä kiinni ja sanonut: jääthän tänne, minä tunnen sinut. Tiedän kuka olet, Sinä tervetullut kuokkavieras. Marjaana 2.7.2023

Surun mieli on muuttunut kivikovaksi, tunteettomaksi sementiksi. Se on harmaata, läpipääsemätöntä massaa, jonka sisälle ajatukset on lukittu. Suru istuu vieressäni tässä, vailla sanoja, sillä sanat ovat muuttuneet käyttökelvottomiksi ja lauseet ovat tyhjiä. Se häiritsee minua mykällä tuijotuksellaan ja loputtomalla ikävällä,  joka piileksii kyyryssä mielen seinien takana. Oveton huone, ikkunaton huone - ei ulospääsyä. Puhu minulle suru, sano sanoja, jotka ovat totta. Muistele häntä, joka vei mukanaan elämän. Puhu minä kuuntelen. Marjaana 8.7 2023

Kesää ei näe seiniltä,  kiireiseltä  kalenterimerkinnöiltä, kun minä vain suoritan elämää, päiväjärjestystä. Ilo ja viha ovat kadoksissa kuusen alla, mutta omalla äänellä minä kerron tarinaani, loppuun elettyä, mutta vielä keskeneräistä. Kuin tuulikello soivat ajatukseni ilmassa, minä kuulen, miten ne resonoivat toistenkin surussa. Tunteen aioin päästää turvasäilöstä pihalle kävelemään paljain jaloin nurmikolle, napata iloa lennosta kiinni, vaikka rikkinäisellä perhoshaavilla, sohaista kepillä ajatusteni muurahaispesään. Minä Itken kannon nokassa ja annan tuulen pyyhkiä kyyneleet poskiltani. Kirjoitan muistilapulle, että muistan kysyä itseltäni joka päivä miten suru tänään voi. Käyn kehityskeskustelua itseni kanssa ja teen listan, missä olen hyvä ja onnistunut ja miten elämä minua kantaa Ja minä elämää. Marjaana 19.6.2023

Vasta vastavalossa  näkyy ääriviivat selvemmin. Vasta kuoleman jälkeen kokonainen elämä.  Kuolema piirtää mustalla hiilellä rikkirevitylle paperille käsittämättömän kuvan: vääristyvät viivat päällekaatuva perspektiivi.  Jättää jälkeensä  kaikenpeittävän mustamaalauksen.  Pyyhkii yli kaiken kuin elämää ei  olisi ollutkaan. Sen näkee  kuin vastavalossa pimeän kuvan,  josta valo pakenee.  Aikojen mentyä vastavalokin katoaa, piirtyy näkyviin, kokonainen kuva.  Kun se nostetaan  valoa vasten,  näkyy elämän kuultokuva,  josta valo tulee läpi.  Sillä vain valossa näkyy elämä.  Marjaana 14.6.2023

Jouduin elämän reuna-alueelle, muurien taakse, mihin ei ole yhteyttä, katvealueille, mihin  ei yllä kenttä. Sinne, minne ajatuskaan ei uskalla lähestyä. Kuollut meri. Rannaton tekojärvi. Ylipääsemätön. Marjaana 3.4.2023

Minä matkustan edestakaisin  Irtipäästämisen ja kiinnipitämisen pysäkkiväliä. Enkä osaa jäädä kyydistä pois. Suru kuljettaa minua kyydissään outoja teitä, pudottaa viimein päätepysäkille, mutta minä nousen takaovesta uudelleen kyytiin. Päästän irti, tarraan kiinni. Pitäisi elää tätä surua normisti, mutta minä vain istun päättämättömänä kyydissä. Vailla päämäärää, kun suru kuljettaa minua päätepysäkiltä toiselle. Marjaana 19.6.2023

Loman aloituspäivät takana, vapaudenharha on jo kadonnut. Vain tuhkimon toinen kenkä jäljellä terassilla kumppareiden ja kroksien seassa. Pesen mattoa ruohikolla, lapselta perinnöksi jäänyttä. Ajatella mattokin kestävämpi kuin elämä, vaikka hometäplillä sekin on. Ikkunan takana vaahtera heiluttaa minulle uusia lehtiään. Vanhat, kuolleet ja käpristyneet olen kerännyt jo pois sekä pitkää nokkaa näytävät vaahterannokat, jokaisesta kivenkolostakin nyppinyt yksitellen. Se on minun surutyötä: kerätä vuosikerta toisensa jälkeen pois: tuhansittain lehtiä ja vaahteran nokkia. Mutta kesä tulee aina uudelleen puutarhaan, ei entisenlaisena vaan uutena ja kukat siirtyvät paikoiltaan pelaavat Peiliä, lasten pihaleikkiä, minun kanssani. En näe miten ne siirtyvät, mutta löydän ne uudesta paikasta kasvamassa. Ehkäpä elämänkin uusi alku jostakin puutarhan unohdetusta nurkasta. Marjaana 16.6.2023

Jäi vain yksi oksa  tuuheana vihannoivaan puuhuni: Surun oksa. Vain Suru jäi suurten tuulten mentyä. Veivät kaiken muun  mennessään myrskytuulet.  Loput oksat paikalleen kuivettuivat, turhiksi kävivät, putosivat pois. Vain surun oksa kiinni puussa. Rakkaus, joka minussa kurkottaa yli kuolemanrajan. Marjaana 4.6.2023

Suru valtasi minut.  Se istutti sohvalle aamutakissa ja kyyneleet valuivat silmistäni, vaikka en pyytänyt niitä tulemaan. Sinun poissaolosi tyhjyys ei täyty, hiljaisuuden huuto vain vahvistuu. Ikävän loppumattomuus. Miten koskaan päästin sinusta irti. En päästänytkään. En päästä. Marjaana 3.6.2023

  Suru on käsittämätön Se on poissa Se on täällä Joka hetki  Hyväksymättömänä Ymmärtämättömänä Se on kannettava Siitä ei voi luopua Mykkänä se huutaa Minulle Seija, Veeran kummitäti 

Minä istun aamutakissani ja kerään voimia. Elämä ympärilläni puhuu minulle kieltä, jonka olen unohtanut: Iloa, odotusta. Linnut sinkoilevat ilmassa; pesänrakennusta, iloista kuhinaa. Kukat nousevat maasta kysymättä kantaako elämä. Kukkivat, vaikka vain hetken. Vieläkö osaisin puhua tuota kieltä? Elämää? Iloa? Kesää? Minä lupaan yrittää. Muistella iloisia hetkiä -  jotka omistin, mutta kadotin -  kuin en olisi kadottanutkaan niitä. Niinkuin kaikki olisi vieläkin hyvin. Tytöt leikkimässä kodin lattialla, Livertämässä lintuina, Kukkimassa kesäkukkina. Marjaana 30.5.2023

Kuuden vuoden  kuoleman suru: Kestävyyslaji,  Surun kuusiottelu.  Kyselevät eikö sen olisi jo pitänyt helpottaa. Mistä minä tiedän, mitä sen olisi pitänyt. Minä vain elän tässä surussa surusta suruun. Päivässä päivästä päivään. Kesästä kesään. Ja jokaisen kesän jälkeen tulee uusi syksy. Kuolinpäivä. Marjaana 26.5.2023

Oli luvattu myrskytuulta  Ja siinä me kaksi naista  kävelimme tuulta vasten, sidoimme huiveja tiukemmalle, kävelimme ja itkimme  vuorotellen  Lapsen menetystä.  kesken jäänyttä elämää.  Poikaa, joka tuli ovelle vilkuttamaan Ja tyttöä, joka lähti ilman hyvästejä.   Marjaana 4.9.2021

Uusi aika on ikkunan takana. Viiden kuolleen talven jälkeen, Itkuvaahtera onkin yhtäkkiä täynnä limenvärisiä kukkia. Ihmettelin sen ulospyrkivää elämäniloa ja kirkuvaa limenväristä pukua. Kohta kukat muuttuivat tuulessa tanssiviksi tyllihameiksi. Tänään sadat vihreät lehdet tanssittavat tyllihameita tuulessa. Kesä haluaa näyttää uuden päivän. Marjaana 5.6.2022

Kevät on lupaus. Se tulee sulavina vesinä ja jostakin palaavat linnut kaipauksensa äärelle. Pilvet laskeutuvat maata kohti, niin että voi melkein hipaista niitä, tulvavesiin uponneita unelmia. Minä odotan kuudetta kevättä pihamaalla ja mullasta nousevia kukkia, joita sinä et enää nähnyt. Haravoin maasta kuolleita lehtiä mielessäni kukat jotka nousevat maasta ja tulevien päivien ikävä. Marjaana 1.5.2023

Minä katselen sisustuslehtiä, että näkisin elämää. Elävän elämän kangastuksia, keitaita autiomaassa, joita jossakin on. Kauniita koteja, haaveiden kulisseja. Raameja, joiden sisälle rakkautta sovitetaan. Onnen kehyksiä, ilon värisävyjä hyville hetkille, joita talossa asuu. Onnistuneiden valintojen taloja nauttia elämästä ja kaikesta siitä, mitä on elämässään saanut. Mutta surun huoneita ei sisusteta: yksinäistä aamukahvia, ja huonetta, jossa unta odotetaan. Ei päivää, jolloin ei ole ketään jolle puhua. Eikä sanojakaan. Tai hetkiä, jolloin ei näe seiniä surultaan. Silti minä katson sisustuslehtiä ja liimaan kuvan vessan seinälle. Muistutuksesta elämästä, joka seinien sisällä asuu. Marjaana 23.4.2023

Aloe Veera!  Minäkin haluaisin kaivertaa nimesi  lehdelle.

  Minä olen itkumuuri  Ja rukouslappu  muurinraossa. Minä olen tuhansien vuosien  kulumajälki  muurin kyljessä. Minä olen huuto  kohti taivasta  Ja itku maan alle. Marjaana 21.3.2023

Tämä on täältä poistuneiden Muistoryhmä, ja meidän, jotka saimme osuman, kun surun räjähtävät sirpaleet lensivät päämme sisään ja veivät meiltä näkökyvyn. Me puemme kylmää tuskaa sanoiksi ja kivet liikahtelevat syvässä routamaassa. Kun seisoi kuolevan sängyn vierellä ja sai toivoa vielä, taistella asetta pois käsistä viimeiseen asti, Kun tuli viesti, puhelinsoitto, eikä mitään ollut enää tehtävissä, kun löysi lapsensa lattialta. Tämä on haudattujen surujen ryhmä. Ystävän Veljen Kolmen miehen ja Lapsen ryhmä. Tämä on kuoleman koskettaneiden ryhmä, jossa itku on kulkenut jo monesti ohi ja jättänyt jälkeensä kylmän talon. Tämä on meidän Eloonjääneiden ryhmä, jotka istumme yhdessä  illan hämärässä ja kuuntelemme toisiamme ja tunnemme elävämme. Me puemme surua sanoiksi, käärinliinoihin käärimme haavoittuneita mieliä. Marjaana 10.3.2023

Tiikerilasta ei saatu pidettyä hengissä. Se on kuollut. Siitä asti tiikeriäiti on kutsunut kuollutta poikastaan häkissään. Niin suuret rakkauden asetukset meihin äiteihin  on luomistyössä  asetetettu. Tiikerinlastani en minä vuosien kuluttuakaan  unohda.  En  ikävöimästä lakkaa. Marjaana 5.3.2023

Maaliskuun valo on tullut sisälle taloon, vaikka en avannut sille ovea. Kiellän sitä koskemasta Kuivakukkiin, surusta läpikuultaviin paperisiksi muuttuneisiin. Olen laittanut linnut Surukukkien kuolleille oksille, toinen niistä oli sinun, toinen minun. Siinä istuvat vierekkäin, eivät laula, mutta istuvat vierekkäin. Maaliskuun valossa. Surutalossa. Marjaana 5 3.2023

Minä uppoan näihin maastoihin. Surun yöhön, Päiväjärjestyksettömään päivään. Katson Kehyksettömiä maalauksia, Taulupohjia, joihin on levitetty väriä, mutta ne eivät koskaan  valmistuneet. Etsin Valokuvia, joihin elämä vangittiin, hetken henkäykset. En minä koskaan tiennyt, miten kuolleita kaivataan. Miten he lähtiessään vievät mukanaan rakkautensa Ja jättävät kengät ja vaatteet kaappeihin matkan päätteeksi. Marjaana 18.2.2023

S urun kaunista taustaa vasten lapseni maalaamaa, rakentuu elämä palasina. Sukupolvien ketjussa kaiken saamani ja poisantamani Rakkauden varassa otan vastaan uuden päivän ja kiitän. Kaikki Rakkaudella sanotut sanat ja teot ovat tänäänkin minulla vieläkin mukana. Jo lapsena minua kannettiin Aamuun Valoon. Niinkuin minäkin kannoin lastani aamunvaloon. Kun sairastin isä leikkasi tiikerinkuvia muropaketista minulle ja laittoi ne seinälle sairasvuoteen vierelle: Katsopa tuota! Rakkaus, joka ei milloinkaan luovuttanut Irti minusta. Ei silloinkaan kuin ajettiin sairaalahuoneesta ulos. Rakkaus suurempi kuin kivipaasi haudalla. Marjaana 27.1.2023

Sänky kannetaan ulos  kuin vanha vuosi. Lakanoihin käärityt yöt Ja päivät jotka on nähty loppuun. Nukutut unet ja haavekuvat joista romahti pohja. Ruuvaan lähtiäisiksi jalat talteen. Kiitän niitä, kauniit ja kestävät. Kannattelivat pahoina päivinä, mustimpina öinä, Iltoina kun pimeys tuli varhain ja aamuna kun aurinko ei enää noussut. Marjaana 5.1. 2023

Tammikuu.  Pesen vuoden alun pyykkiä. Revin runokirjasta aamurunon. Tänään kannettiin ulos kahden miehen voimalla Rakkaan lapsen sänky. Minä hyvästelin sitä hiljaa mielessäni oven suussa. Rakkaan lapseni viimeistä sänkyä. Marjaana 5.1.2023

Uusi Vuosi.  Näitten siipien alla ei ole tuulta. Tulevaisuudeton Uusi vuosi.  Ja kaikki ne uudet vuodet, jotka tulivat ilman odotusta, sen jälkeen kun olit jättänyt siipesi seinälle. Vuodet vanhoja jo tullessaan. Vuosi vuodelta vanhempia. Katse ei kanna iltaa etäämmälle. Ei maankamaralle eikä taivaaseen. Valoton, iloton päivä Ja muistot jotka on kipuna kannettava. Marjaana 3.1.2023

Kaikki se mikä puuttuu ja mikä Sinun täältä poistuttua katosi. Sinun ääntäsi ja hymyäsi, Sinun katsettasi, ja sanojasi,  tekemisiäsi. Sinun iloasi ja suruasi vaille  minä jäin. Kolmesataakuusikymmentäviisi taaksejätettyä Vaillejäämisen päivää olen taas elänyt.  Kun et tule enää kotiin, avaa kotiovea, tervehdi minua, istahda seuraksi. Niitä vailla minä tämänkin vuoden elin.  Tyhjässä talossa näistä päivistä kai jotakin sain,  Ja parhaat missasin. Marjaana 1.1.2023