Missyoualways

Ja niin maailma loppui. Oli otettava ensimmäiset askeleet  tyhjän päälle kohti tyhjyyttä, tuntematonta, Jotakin kohti, jota ei edes  tiennyt olevan; Tuntematonta mannerta. Voimattomin jaloin,  jotka eivät kantaneet kuin yhden askeleen  verran. Hapuilevin ottein,  Vapisevin äänin. Mutta niin se käynnistyi: Uusi matka, Kun kaikki entinen oli pyyhkiytynyt pois. Eikä aurinko enää noussut. Marjaana 22.11.2025 JK. Tämän runon kirjoitin, kun luin jonkun  kirjoittavan kriisistään ja siitä,  ettei maailma loppunutkaan.  Minulle loppui. 

  Surun paino: Toisina päivinä maahan painava. Toisina ohut kuin perhosen siipi lennossa,  josta ei kiinni saa. 

Marraskuun Talo on hiljainen ja kolkko. Tämä syksy vain jatkuu -- kuin pysähtynyt suru-- niin kuin ei osaisi siirtyä eteenpäin seuraavaan vuodenaikaan. Päästää irti. Linnut käyvät koputtamassa yksinäisyyteni ikkunaan, luulevat autiotaloksi, vai tulevatko muistuttamaan, että vielä on jossakin elämää. Illalla avaan kirjan ja Sinun kuvasi löytyy yllättäen kirjan välistä. Siinä Sinä olet onnellisena. Kahdeksan vuotta on mennyt tätä ikävää, enkä vieläkään osaa sanoa tästä surusta Muuta kuin: Rakastan. Marjaana 13.11.2025

  Me kurkotamme kuoleman rajan yli Toisiamme kohti. Terveisiä täältä: Rakastan. Veeralle äiti 18.10.2025

  Veera,  Lintuni kukkani perhoseni.  Koko elämäsi ajan  Sinä piirtelit aina kuvia,  joka päivä hahmottelit uuden  ja toit minulle nähtäväksi.  Minä selaan täällä kuviasi,   elettyjen päivien muistoja. Jäljelle jääneitä.  Sinua kaivaten  Äiti 31.11.2025

  Menin haudalle. Sinä olit vetänyt kuusesta Kukkaköynnösketjun Syklaamiruukkuun. Me kurkotamme kuoleman rajan yli Toisiamme kohti. Terveisiä täältä: Rakastan. Veeralle äiti 18.10.2025

Kahdeksannen vuoden Syyskuun Coping - maraton on nyt takana. Jäljellä vauhdista sokaistunut mieli ja suru, joka hölkkäilee maaliviivalle perässä. Takertunut olen taas ulkoiseen, kun sisäänpäin en voi katsettani kääntää. Takiaispallona kiinnityn työhöni, ihmisiin --  mihin vain -- etten voisi ajatella, että unohtaisin tämän kivun, ikävän riitasoinnun, saisin surun viimeinkin sulkemaan suunsa. Laitan äänikirjan päälle,  etten kuule ajatuksiani,  mutta jätän kesken  ja lataan kohta jo uuden. Mutta sitten en enää vain kestä;  otan komerosta vaatekassin esille,  laskostelen vaatteesi pinoon. Vieläkö sinun tuoksuasi on jäljellä näissä? Puen villatakkisi päälleni, minua paleltaa. Mutta pyykkiin en sitä laita,  ettei tuoksusi  katoaisi. Lähden haudalle katsomaan,  miten syklaamit pärjäävät. Nehän ovatkin villiintyneet täyteen  nuppuja!  Nypin ylimenneitä kukkavarsia ruukuista ja mietin yhteisiä vuosiamme. Nostan sinun ison sammakon pöydälle...