Missyoualways

Olen saanut pidettyä suruni kurissa.  Esitettyä, ettei sitä ole. Ohi on. Suurempaa valhetta en keksisi. Minähän elän sitä, aloitten kahdeksannen sinfonian  alkusoittoa.  Soitan, vaikka en osaakaan. Epäsointuja täynnä se on. Birdie, laululintuni missä olet! Metsä on tyhjä ja piha autio. Itken perääsi. Muistan sen syksyn, kun kotiintullessa askeleet niin raskaat, valokuvasi laitoin pihatielle, että kaikki tulijat näkevät, kuka on viimeisen kerran poistunut täältä. Itkin puutarhassa, joka oli täynnä syksyn kukkia ja niin tyhjä. Sinä et ole enää katsomassa niitä. Lähdit hyvästelemättä. Seitsemän vuoden jälkeen minä vielä sinua hyvästelen. Marjaana 18.7.2024

Seitsemän vuoden jälkeen sisko palaa vieläkin unessa lomalta.  "Lomalta?" unennäkijä ihmettelee.  Seitsemän vuoden jälkeen  vaatteet ovat edelleen kaapeissa. Niitä ei esille oteta, mutta siellä ne ovat, mielentakana. Ikävä on tasoittunut minuksi, olen sinut sen kanssa. Minun uniini  et ole tehnyt enää paluuta.  Et sen jälkeen, kun lupasin, ettei sinun tarvitse enää tulla. Matkan takia. Kun sanoit, että se on niin pitkä. Mutta siskon luona käyt. Terveisiä lomalta. Nähdään! Tv. Äiti

Lomaltapaluu Hän näkee kestounta, että sisko tulee takaisin, sanoo aina palanneensa lomalta. Lomalta? Hän ihmettelee. Uni päättyy, mutta tämä ikävä ei. Valveuni, josta ei herätä. Marjaana 10.7.2024

On surullisia päiviä, kun suru pyyhkii yli laidan Ja elämä lipuu ohi.  Alla hukuttava surun meri ja kasvoilla jäätävä tuuli. Pelkkää harmaata kaikkialla, Ei valonkajoakaan. Mutta ilon hetki tulee vierailulle silloin kun et sitä osaa odottaakaan. Sumuisena aamuna, kun ahdistus on päällä kuin tiukalle solmittu aamutakki, Se istuu seuraksi aamukahvipöytään, ja livertelee kuin lintu. Kertoo kirjoittaneensa kirjaa pihakeinussa ja katselleensa, miten linnut syöttävät poikiaan pesään. Näyttää minulle lumisia maisemia lehdestä -- pelkkää tyhjyyttä ja lunta--  ja kysyy näenkö miten ne ovat maalauksellisia? Aikoo innoissaan leikata katajista bonzaita. Ja minä riisun ahdistuksen päältäni kuin aamutakin ja me lähdemme ostamaan kukkia. Ikää kuin siinä olisi koko elämän tarkoitus. Tälle päivälle se riittää. Riittää kyllä. En minä muuta tarvitse. Marjaana 24 6.2024

Ilon aika on toisilla. Siihen on mieleni taivuttava.  Kesämekkoon, Keveyteen. Suru on pesiytynyt  mieleni perukoille,  kyyröttää nurkissa, eikä se suostu laulamaan  ilonlintuna, kuin pesiään tekevät linnut  puidenoksilla.  Me auotaan ikkunoita pihalle kesään Peräkammarin kollipojan kanssa. Ja ovia, että saataisiin läpivetoa taloon. Tuuletetaan tätä surua pois,  harmaata nöyhtää nurkista. Kipu on paksuuntunut arpikudos  --   paksumpi  kuin vatsani poikki kulkevat  sektion arvet; lasteni syntymäjäljet minussa. Muisto  siitä että sai olla koti lapsilleen.  Mutta tämä arpikudos on toisenlainen. Kuolemansuru on kuroutunut kaikkialle minuun. Näkymätön, paikantumaton.  Se asuu pysyvästi minussa. Ei se tuulettamalla lähde.  Marjaana 1.6.2024

  Elämä on jossakin  Lasin takana.  Valo, jota kohti kurkotan  hämärän huoneestani. Aika Kurkotus kohti tulevaa  Tähän päivään. Valonaaltoina palaavat   Poismenneiden äänet, kun he puhuvat minulle sanoja, jotka vieläkin tulevat kohti  hiljaisuuden kaikuina. Menneisyyden hetket,  joihin minulla ei ole paluuta.  Marjaana 10.5.2024

Surun kevättulvat  eivät lumien sulettuakaan lopu. Vaikka talvet vuorollaan väistyvät  ja kevättuuli tuo takaisin linnut,  ikirouta jalkojeni alla pysyy. Kukkimaton routamaa. Maisema ilosta tyhjä;  minun elämäni,  jonka mukanasi veit. Veeralle äiti 30.4.2024