Missyoualways

Unessa tapasimme taas. Et ollut mennytkään pois.  Meitä on jäljellä kolme, minä sanoin.  Herättyä, vieläkin tähtipölyssä,  tuskin uskalsin hengittää,  ettei muistosi katoasi. Marjaana 6.12.2023

Spektroliitin välkkeessä heijastuvat kaikki ne värit joita rakastit-- vihreän ja sinisen sävyt-- vaikka hautakivi on musta niinkuin minun elämä, sen jälkeen kun lähdit. Näin viimeyönä unta, jossa  minulla oli sinulta saatu tussi kädessäni,  enkä luopunut siitä, vaikka aseella uhattiin. Minä olen oppinut etsimään pimeässä vihreän ja sinisen sävyjä, niitä joita rakastit. Vaikka ne näkyvät himmeinäkin, ne muistuttavat minua  jälkeesi jättämästä  kauneudesta;  sanoista,  siveltimenvedoista,  siitä miten katsoit  tätä maailmaa. Eikä kukaan täällä  katso enää sinun silmilläsi. Veeralle äiti 2.12.2023

Siinä ei enää syödä. Ei vuosiin enää. Tämä olikin vuosien projekti. Suru. Kyllä minä silloin sen tiesin: elämä loppui. Mutta olla elossa näiden vuosienkin jälkeen. Jaksaa nämä päivät ja tämän surun ihmistä suuremman kun silmät kieltäytyvät näkemästä, voima pakenee käsistä ja sydämen tahti muuttuu raskaaksi. Mutta olla elossa vielä, iloitakin välillä. Kiittää elämästä. Nähdä vieläkin hyvää huurteisessa  heinänkorressa, kissantassun lumijäljessä. Marjaana 11.11.2023

Nämä kirjan sivut kirjoitetaan tänään. Huomenna on jo toinen aukeama. Tänä päivänä tarvitaan tämän päivän leivät. Huomenna ne ovat jo homeessa. Mutta minä en osaa kirjoittaa riveille. Minun käsialani tuhriintuu, käteni jättää pelkkiä likatahroja ja vetää suttua jälkeen. Minä pyöritän elämäni likapyykkiä, täytän likaisten astioiden astianpesukonetta, vaikka en voi syödä. Milloin saan syödä leipäni ilman ahdistusta ja kyyneliä? Marjaana 9.11.2023

Jos tyhjyydestä vähennetään vieläkin lisää, mitä jää? Tyhjyys ei vähene, se alkaakin kasvaa; saa uuden dimension. Kun tätä elämää ei voi enää entisillä mitoilla mitata. En tiedä jaksanko tänään sytyttää kynttilää tai käydä haudalla. Antaa toisten kirjoittaa kauniita muistolauseita. Luomet jo turvoksissa, eikä silmiä saa auki, kun tyhjyys koputti ovelle heti aamusta. Rymisteli sisääntullessaan, huusi minulle vasten kasvoja tyhjyyttä, tyhjänpäiväisyyttä, tunnottomuutta. Suljin ajatusteni oven ja työnsin sen pihalle. En voi ajatella mitään, sillä kaikki täällä kiertyy sinuun ja sinun poissaoloosi. Ulkona on kylmä, minä tärisen sisältä. Lyijynraskaana päivänä jaksaa avata vain hernekeittopurkin. Muuhun ei voimani tänään riitä. Marjaana 4 11.2023

Surun kukat kasvavat vapaana  unohduksen puutarhassa. Ne ovat väriltään syviä ja varreltaan vahvoja. Ne eivät kysele lupaa olemassaoloonsa. Ne ovat. Tuhansittain erikoisia kukkia: tähtitädykkeitä, kuunkukkia, pimeänliljoja, mustayön-ohdakkeita, sirpale-sumelmia, surunaisen-kannuksia, myrkkykatkeroita, enkelinhelmuksia, kuilunreunuksia, pilvenriekaleita... Pimeinä iltoina minä käyn katsomassa niitä, sillä vain silloin ne voi ihmisen silmillä nähdä. Ne seisovat vahvoina paikoillaan myrskytuulessakin  ja tähdettömän taivaan alla taipumattomina. Ne ovat kasvaneet vahvoiksi surun voimasta, ikävänitkuista ja puhjenneet kukkaan jälleennäkemisen toivosta. Niissä kaikissa on sinun nimikirjaimesi, tuoksusi, äänesi, katseesi. Marjaana 27.11.2023

Minä itken ikävääni Ja ajan sinua katsomaan suuren kuusen juurelle. Minä itken mutta kyyneleet ovat kohmettuneet sisälleni pitkän yöhallan jälkeen. En ole laskenut  paljonko  sinä tänä vuonna täyttäisit, jos eläisit vielä. Suru pakahduttaa minua. En vie kynttilää haudallesi enkä ota paleltuneita ruusuja pois maljakosta. Tänään minua ei lohduta mikään. Mutta suuri kuusi on laskenut taas oksansa Sinun hautasi päälle - kuin siunatakseen ja suojellaakseen. Ja lyhdyn varjoon heijastuu balettitanssija. Marjaana 20.10.2023