Missyoualways

  Perjantai-ilta.  Olen  paossa  itseäni  ja kadottamaani  elämää.  Näyteikkunan  päättömät nuket  tuijottavat minua.  Meillä on sanaton  ymmärrys ja  pysähtynyt ajatus.    Puut viittelöivät  minulle pilvien  suuntaan. Ainoat elävät.  Kai yrittävät  sanoa  jotakin.  Värit  huuhtoutuneet  tästä maisemasta.   Jäljellä likainen laveeraus maalauksen harmaalla suttuvedellä.  Optinen harha: Katu ei päätykään taivaaseen vaikka asfaltin   ja pilvien  välillä ei  näyttäisi olevan  mitään eroa.  Marjaana 4.9.2020

 Aika Me valumme läpi  elämän  kuin tiimalasin hiekka. Näin kerran unta syntymättömistä: Kaksi lasta istui  maitokärryissä ja sydän sykähti onnesta:  Kaksi.  Nyt  takapihalla  jäljellä  maitokärryt ja  menneen elämän  täysi lasti  kaatopaikalle pääsyä odottamassa.  Kärrytiet ja polut loppuun kuljetut - metsänreunaan saakka.  Vain kivet odottavat  yhä keräämistä, pääsyä  hautapaikan  reunalle.  Marjaana 17.8.2020

Elämän uurtamat  railot minussa.  Ohuella narulla  kiedottu lappu ympärilläni:  Halaa minua.  Krookus  nousee  vielä  kaikenjälkeen  maasta.  Tänä vuonna minä olen  vastaanottamassa  pääskysiä.  Traktorinjäljet valoisalla  pellolla,  ja poislähteneiden katseet Tällä samalla paikalla.  Aurinko laskee joka ilta.  Lujin käsin  minä  tarraudun  kiinni tähän elämään.   Vielä en ole kaatunut.  Kulkijan reitillä  nähty punainen kissa.  Rusakkokin käy  elonmerkiksi.  Jarrutusjälki asfaltilla onkin paikkausjälki.  Pilvet sinisellä taivaalla.  Tie katoaa horisonttiin.

Ostin ruusuja Äitienpäiväksi. Valkoisen ruusun Itselle.  Ei punaisia,  Ilo on kadonnut menneistä  vuosista,  Ei pinkkejä  Ei nuoruuden  tulevia päiviä.  Valkoisia, joista värit  ovat kadonneet.  Mutta vieläkin  kauniimmin  piirtyy  elämän kerrokset. Tummapunaisen ruusun  vien haudalle:  Kiitos elämästä  Äiti. Ja toiselle haudalle Pinkin: Kiitos  vuosista äitinä  Veera.  Marjaana 9.5.2020

Talo, jossa asun, on  autiotalo.  Muistot aukeavat kuin ovet tyhjiin  huoneisiin.  Löysin vanhan  pohjapiirroksen,  pääsiäiskukolle piirretyn,  jonka mukaan  kukko osasi taloon  ja löysi ulos.  Mutta minä en.  Jokaisen avatun  oven takaa kukistaa  mennyt aika.  Muistikuvat kääntävät  kasvonsa minua kohti,  mutta  katsovat ohi.  Luen  huulilta  niiden  mykistynyttä  tarinaa.  Vai niissäkö taloissa olenkin,   joissa elin vain unissani,  Siinä, jonka kellarikerroksen käytävälle pakenin  yrittäen  päästä ulos, mutta ovi  avautui aina vain  uuteen  huoneeseen.  Vai  seisonko vieläkin  sivuikkunan edessä tuijottamassa lumen alle  hautautunutta  pihaa,  talossa  - joka on  ilman lupaani myyty - tietäen  että en koskaan enää  näe kukkivaa puutarhaa.