Kahdeksannen vuoden Syyskuun Coping - maraton on nyt takana. Jäljellä vauhdista sokaistunut mieli ja suru, joka hölkkäilee maaliviivalle perässä. Takertunut olen taas ulkoiseen, kun sisäänpäin en voi katsettani kääntää. Takiaispallona kiinnityn työhöni, ihmisiin -- mihin vain -- etten voisi ajatella, että unohtaisin tämän kivun, ikävän riitasoinnun, saisin surun viimeinkin sulkemaan suunsa. Laitan äänikirjan päälle, etten kuule ajatuksiani, mutta jätän kesken ja lataan kohta jo uuden. Mutta sitten en enää vain kestä; otan komerosta vaatekassin esille, laskostelen vaatteesi pinoon. Vieläkö sinun tuoksuasi on jäljellä näissä? Puen villatakkisi päälleni, minua paleltaa. Mutta pyykkiin en sitä laita, ettei tuoksusi katoaisi. Lähden haudalle katsomaan, miten syklaamit pärjäävät. Nehän ovatkin villiintyneet täyteen nuppuja! Nypin ylimenneitä kukkavarsia ruukuista ja mietin yhteisiä vuosiamme. Nostan sinun ison sammakon pöydälle...