Missyoualways

Vieläkin minä  odotan kasvojesi  vilahtavan  Ikkunan takana,  aina kun tulen kotiin. Sinä et odota enää ikkunassa,  olet jo muuttanut  Uuteen kotiin.  Kun tulen sinne, Sinä tulet minua vastaan, niinkuin ennen, kun tulin sinun luokse.  Äiti!  Sinä iloitsit ja halasit kovasti.  Odotan sitä.  Tänäänkin.  Marjaana 12.8.2023

Mitkä kukat kukkivat nyt siellä  viheriäisillä niityillä?  Täällä ritarinkannukset avaavat nuppujaan. Laulatko siellä kukkapellossa tuulihiuksissasi?  Näin yhtenä päivänä  taivaalla siipipilven,  tiesin, että sinä  olit sen pilviin piirtänyt.   Täällä ei yhtään perhosta tänään.  En lakkaa odottamasta.  Äiti 21.7.2023

Olen aseman kiinnijuuttunut sivuovi, jota ei enää avata. Asemalaiturin  yksinäinen seisoja, lähteville junille vilkuttaja. Olen lähteviin juniin saattelija ja hyvästelijä mantereen ylittäville lennoille Lähtösillalle jäänyt katsomaan, miten katoavat maisemaan ihmiset ja poistuvat elämästäni ne joita rakastan. Marjaana 16.7.2023

Siinä hän istui seinän vierellä peilin alla, tyttö menneisyydestä ja katsoi totisin silmin toisten iloon. Kysyin kuka hän on, tuo totisin silmin kaukaisuuteen katsova tyttö. Mutta kukaan ei tuntenut, ei tiennyt mistä, hän oli tullut kutsuvieraiden joukkoon. Minä kuljin hänen ohitseen itseäni pidätellen, etten olisi mennyt halaamaan, ottanut käsistä kiinni ja sanonut: jääthän tänne, minä tunnen sinut. Tiedän kuka olet, Sinä tervetullut kuokkavieras. Marjaana 2.7.2023

Surun mieli on muuttunut kivikovaksi, tunteettomaksi sementiksi. Se on harmaata, läpipääsemätöntä massaa, jonka sisälle ajatukset on lukittu. Suru istuu vieressäni tässä, vailla sanoja, sillä sanat ovat muuttuneet käyttökelvottomiksi ja lauseet ovat tyhjiä. Se häiritsee minua mykällä tuijotuksellaan ja loputtomalla ikävällä,  joka piileksii kyyryssä mielen seinien takana. Oveton huone, ikkunaton huone - ei ulospääsyä. Puhu minulle suru, sano sanoja, jotka ovat totta. Muistele häntä, joka vei mukanaan elämän. Puhu minä kuuntelen. Marjaana 8.7 2023

Kesää ei näe seiniltä,  kiireiseltä  kalenterimerkinnöiltä, kun minä vain suoritan elämää, päiväjärjestystä. Ilo ja viha ovat kadoksissa kuusen alla, mutta omalla äänellä minä kerron tarinaani, loppuun elettyä, mutta vielä keskeneräistä. Kuin tuulikello soivat ajatukseni ilmassa, minä kuulen, miten ne resonoivat toistenkin surussa. Tunteen aioin päästää turvasäilöstä pihalle kävelemään paljain jaloin nurmikolle, napata iloa lennosta kiinni, vaikka rikkinäisellä perhoshaavilla, sohaista kepillä ajatusteni muurahaispesään. Minä Itken kannon nokassa ja annan tuulen pyyhkiä kyyneleet poskiltani. Kirjoitan muistilapulle, että muistan kysyä itseltäni joka päivä miten suru tänään voi. Käyn kehityskeskustelua itseni kanssa ja teen listan, missä olen hyvä ja onnistunut ja miten elämä minua kantaa Ja minä elämää. Marjaana 19.6.2023

Vasta vastavalossa  näkyy ääriviivat selvemmin. Vasta kuoleman jälkeen kokonainen elämä.  Kuolema piirtää mustalla hiilellä rikkirevitylle paperille käsittämättömän kuvan: vääristyvät viivat päällekaatuva perspektiivi.  Jättää jälkeensä  kaikenpeittävän mustamaalauksen.  Pyyhkii yli kaiken kuin elämää ei  olisi ollutkaan. Sen näkee  kuin vastavalossa pimeän kuvan,  josta valo pakenee.  Aikojen mentyä vastavalokin katoaa, piirtyy näkyviin, kokonainen kuva.  Kun se nostetaan  valoa vasten,  näkyy elämän kuultokuva,  josta valo tulee läpi.  Sillä vain valossa näkyy elämä.  Marjaana 14.6.2023