Missyoualways

Kukka aukeaa ikkunalla sinun syntymäpäiväksi, Suru katsoo ikkunasta valottamaan päivään.   Suru: hämärän huoneen valoa väistelevä varjo, talonvaltaaja, joka jäi pysyvästi asumaan tätä taloa.  Ainoa eloonjäänyt kolmekymppisten juhlija.     Marjaana 18.12.2020

 Maa on niin kaunis Kyllä minä tiesin että miespolvet vaipuvat, pitkän elämän jälkeen lähti isä, Ja sekin että mieheni parhaassa iässä. Mutta että lapselle piti laittaa valkea kehto multaan. Sitä minä en tiennyt. Marjaana 3.12.2020

Syntymäpäivä.  24 vuotta sitten onnensumussa vauva  mönkimässä  mahan päällä. Ja toinen tulee sinisessä haalarissa ruskea pupu kainalossa katsomaan maailmaan tullutta. Pyrstötähti piirretty kirjekuoreen. Onnea äiti.

Adventti.  Ostin joulutähden ikkunaan ja toisen.  Kolmannen lähetin  lapselleni,  että edes tähdenvaloa pimeään. Kun rintaa puristaa niin ettei rappuja jaksa nousta. Paperitähti  päättymättömään  odotukseen. Ei jouluksi kotiin,  eikä koskaan. Joku on taas kävellyt haudan päältä, eivät edes sitävertaa  tajua. Marjaana 1.12.2020. adventtina

 Jossakin vaiheessa minä vain lopetin päivien  laskun. Ne valuivat turhina kuin pisarat  mereen.  Suru - valtameri - kuollut,  rannaton.  Tekojärvi,  jonka alle hautautui elämä.  Hapristunut  iho kasvoilla  ja rikki hangattu  käsien nahka.  Tämä yhtälö on mahdoton,  mutta tosi.  Marjaana 11.11. 2020

Jouluvalot ikkunassa.  Hetken jo luulin, että joku on kotona ja odottaa minua.  Marjaana 10.11.2020

Tämä pysähtynyt suru.  Aika katoaa.  Se valuu sormien lävitse, eikä siitä saa otetta.  Siksi hän valvoo öitä -  kaksikymppinen -  ettei elämä kokonaan pakenisi.  Mutta todellisuudessa  se loppui jo silloin,  kun olit lähtenyt täältä ja  me mustiinpukeutuneet kuljettiin   surusta sokeina  Sinun  valkoisen arkun  perässä.  Alkoi surunvuodet - mittaamattomat -   ja pysähtynyt aika.  Jäi päänsisäinen loppumaton hetki:  ikkunan takana vaihtuva vuodenaika,  yön pimeät tunnit  ja aamun  kalvakka valo.  Kellot otettiin pois seiniltä,  ne eivät tunnistaneet  enää aikaa.  Ne alkoivat kävellä päinvastaiseen  suuntaan,  eivät kohti tulevaa,  vaan aikaa taaksepäin;  menneisyyden hetkiin.  Viisarit kiersivät vailla merkitystä kellotaulua ympäri  viittelöiden  tyhjiin ilmansuuntiin: koillinen, kaakko, lounas, luode  - sinua ei ole enä...

Uni katosi. Se livahti  ovesta ulos,  käveli  pimeällä  pihalla syyskuun tähtien  alla.   Tunsi tuulen  tarttuvan  takkinsa  hihaan,  pyöräyttävän  tanssiaskeleihin  pihapolulla.    Poimi kesäkukan korvan taakse.  Kiitti menneestä kesästä  ja elämästä.  Sytytti kynttilöitä  huvimajan kattoon.  Marjaana 25.9.2020

Tanssijatar pudotti hameensa lattialle ja aloitti loputtoman  kerronnan:  Instapäivitys Kotiintulo.  Tytär hirttäytyneenä  Olohuoneen katossa ja miten oli  pitänyt lattialla  sylissään  kuollutta lastaan.   Tunsin sen tarinan  kertomattakin.  Me äidit,  joiden piti  luovuttaa  lapsensa ruumishuoneelle.  Yritimme unta, rukoilimme horretta, joka veisi  pois  siitä huoneesta,  josta elämä  kannettiin ulos  jalat edellä ja jäljelle jääneen  tuhkehtuneen  tuskanhuudon, jota ei  saanut  ilmoille.  Unohtaisimme  katot ja lattiat ja mytyiksi  rutistetut  päänaluset.   Marjaana 20.8.2020 Tämä runo on omistettu Annelle, vertaistukihenkilölle

Ei iäksi kuitenkaan Me tavataan! Huoneiden ovet aukeavat Valo tulvahtaa Ikkunoissa valkoinen silkki liehuu Tanssit paljain jaloin Istut lattialle Piirrät kuvan Saan taas luvan Katsoa vain hiljaa Ihmetellä kulkea siltaa Se on totta! Se on totta! Veeralle 12.9.2020 Seija-kummi

Mitä minä näillä muistoillani teen. Muistoesineet  pinottu kaapeihin, ladottu laatikoihin,  valokuvat vangittu kauniisiin  kehyksiin  ja lyhtyjen sisään   laitettu hymyilevät enkelit. Olen ulkoistettu tästä elämästä,  jossakin toisessa  todellisuudessa,  mutta en tässä.  Kävelen niiden perässä,  jotka lähtivät. Elän menneisyyden lukituissa  huoneissa.  Kuljen  kaduilla, joita ei enää ole.  Unikuvien haihtuvina henkäyksinä näen Sinut.  Otetaan kaapista sinun kengät: lenkkarit,  korkkarit,  kumisaappaat.  Otetaan huivi ja takki.  Kävellään yhdessä  näitä katuja,  tuttuja polkuja.  Kerro minulle kuulumisiasi,  tahdon kuulla äänesi!  Olkoon sade tai viima,  raekuuro tai myrsky,  sinun seurassasi   olen kevättuulen lämmössä,   suloisessa  päivänpaisteessa.  Noustaanko portaita? Otetaanko tanssiaskeleita? Istutaanko hetkeksi ...

  Perjantai-ilta.  Olen  paossa  itseäni  ja kadottamaani  elämää.  Näyteikkunan  päättömät nuket  tuijottavat minua.  Meillä on sanaton  ymmärrys ja  pysähtynyt ajatus.    Puut viittelöivät  minulle pilvien  suuntaan. Ainoat elävät.  Kai yrittävät  sanoa  jotakin.  Värit  huuhtoutuneet  tästä maisemasta.   Jäljellä likainen laveeraus maalauksen harmaalla suttuvedellä.  Optinen harha: Katu ei päätykään taivaaseen vaikka asfaltin   ja pilvien  välillä ei  näyttäisi olevan  mitään eroa.  Marjaana 4.9.2020

 Aika Me valumme läpi  elämän  kuin tiimalasin hiekka. Näin kerran unta syntymättömistä: Kaksi lasta istui  maitokärryissä ja sydän sykähti onnesta:  Kaksi.  Nyt  takapihalla  jäljellä  maitokärryt ja  menneen elämän  täysi lasti  kaatopaikalle pääsyä odottamassa.  Kärrytiet ja polut loppuun kuljetut - metsänreunaan saakka.  Vain kivet odottavat  yhä keräämistä, pääsyä  hautapaikan  reunalle.  Marjaana 17.8.2020

Elämän uurtamat  railot minussa.  Ohuella narulla  kiedottu lappu ympärilläni:  Halaa minua.  Krookus  nousee  vielä  kaikenjälkeen  maasta.  Tänä vuonna minä olen  vastaanottamassa  pääskysiä.  Traktorinjäljet valoisalla  pellolla,  ja poislähteneiden katseet Tällä samalla paikalla.  Aurinko laskee joka ilta.  Lujin käsin  minä  tarraudun  kiinni tähän elämään.   Vielä en ole kaatunut.  Kulkijan reitillä  nähty punainen kissa.  Rusakkokin käy  elonmerkiksi.  Jarrutusjälki asfaltilla onkin paikkausjälki.  Pilvet sinisellä taivaalla.  Tie katoaa horisonttiin.

Ostin ruusuja Äitienpäiväksi. Valkoisen ruusun Itselle.  Ei punaisia,  Ilo on kadonnut menneistä  vuosista,  Ei pinkkejä  Ei nuoruuden  tulevia päiviä.  Valkoisia, joista värit  ovat kadonneet.  Mutta vieläkin  kauniimmin  piirtyy  elämän kerrokset. Tummapunaisen ruusun  vien haudalle:  Kiitos elämästä  Äiti. Ja toiselle haudalle Pinkin: Kiitos  vuosista äitinä  Veera.  Marjaana 9.5.2020

Talo, jossa asun, on  autiotalo.  Muistot aukeavat kuin ovet tyhjiin  huoneisiin.  Löysin vanhan  pohjapiirroksen,  pääsiäiskukolle piirretyn,  jonka mukaan  kukko osasi taloon  ja löysi ulos.  Mutta minä en.  Jokaisen avatun  oven takaa kukistaa  mennyt aika.  Muistikuvat kääntävät  kasvonsa minua kohti,  mutta  katsovat ohi.  Luen  huulilta  niiden  mykistynyttä  tarinaa.  Vai niissäkö taloissa olenkin,   joissa elin vain unissani,  Siinä, jonka kellarikerroksen käytävälle pakenin  yrittäen  päästä ulos, mutta ovi  avautui aina vain  uuteen  huoneeseen.  Vai  seisonko vieläkin  sivuikkunan edessä tuijottamassa lumen alle  hautautunutta  pihaa,  talossa  - joka on  ilman lupaani myyty - tietäen  että en koskaan enää  näe kukkivaa puutarhaa. 

He makes me lie down in green postures. Psalm 23

To 31.8.2017 klo 23.37 Hyvää yötä Veera! Nähdään pian! Tv. Äiti❤ To 31.8.2017 klo 23.47 Hyvää yötä 🍃 🍃💓🐾🍃🌿🍀

Miten ylevä onkaan sureva sydän, joka laulaa riemullisen laulun iloitsevien sydänten kanssa. 23.3.2020 Seija

Elokuun jälkeen näyttämölle tuli runoilija vetäen suruviittansa laahuksissa maataviistävää toivoa, kun valokuvaajan linssin läpi näkyi vain tyhjää ja kaiken valon nielevä  avaruuden musta aukko.  17.7.2018

Oravanjäljet kuusen alla. Tassunjäljet tallennettu tarkasti hankeen, piirtojälki kuin aikoinaan Qroguise- kissankuvien piirtäjällä. Käytkö sinäkin pieni orava täällä haudalla hyppelemässä, keikutko kuusenoksalla kynttilälyhtyjä keinuttaen? Teetkö ilonhyppelöitä hangelle, jalanjälkipiirroksia menneiden Ilonhetkien muistoksi? Hautausmaan Oravalle 5.3.2020

Sinä jätit jälkeesi suuren surun tulvavedet, vyöryvät vuorenrinteet, auringonlaskut ilman uutta aamua. Ei, köyhä en ole. Sinä jätit minut tämän suuren surun valtaan. Tämän kaipauksen kiedon ympärilleni kuin kalleimman vaatteen Ja kauneimman. Veeraa pohjattomasti kaivaten Äiti

Tyhjyyden kuilua raidoittivat pitkät puiden varjot Tuuli haki ne tanssiin Pyörähtäen syvään kumarrukseen Silloin huomasin että kuilun kaukaisessa päässä taivas oli koboltinsininen... Seija-kummi 9.3.2020, kun Veeran kuolemasta on 921 päivää.

Vuosipäivän varjo suurenee päivä päivältä ja tavoittaa minua. Minä olen jähmettynyt paikalleni, mutta kalenterinsivut kääntyvät itsekseen Ja sekunnit hakkaavat poispäin sinusta. Voinko hypätä yli vuosipäivän, jos laitan mustat aurinkolasit silmille ja siirrän katseeni kaukaisimpaan tähteen. En ajattele nyt tätä suruani, En menetystäni, Ikävääni. Surukukat kuihtuneet jo kauan sitten. Tuon sinulle rakas uusia - ilon värisiä. 28.2.2020

13.2.2020

7.2.2018 Aamu. On herättävä tähän aamuun Ja tulevaisuuteen, jota ei ole. Jossakin siellä Sinä sovitat omenanvihreää pukua Ja otat onnellisen selfien. Minä kuljen mustissa.

4.9. 2017 Ruumisarkun ostopäivänä Älä ota minulta pois minun suruani, sillä se on kaikki mitä minulla on. Sillä minulla ei ole enää muuta jäljellä.

18.12.2017 Surun täyteys. Ei vailla mitään tästä maailmasta. Kun sinä puutut. Veeralle äiti

5.6.2018 Säätiedotus: Alavilla mailla alavirettä. Korkeilla paikoilla myrskyistä tuulta. Syvän meren varoitus: uppoaa.

8.6.2018 Tänään on 9 kk ja yksi viikko lapseni kuolemasta. Yhdeksän kuukautta Ja yksi viikko. Odotusaika. Menetysaika. Tyhjää tyhjää tyhjenevää Kaiken voi heittää Avaruuden kiertoradalle.

8.6.2018 Sinun kuvasi haalistuu Minun mielessä. Sydämessä Yhä painavammin R-A-K-A-S Veeralle rakkaimmalleni Äiti

2.7.2018 Kyyneleet valuvat aamukahviin turvonneiden luomien alta.  Tuska viiltää kuin partakoneenterä haavaa auki.

31.12.2019

7.11.2018 Kaatuneet hiekkakakut, sortuneet talot ja hiekkalinnat. Suuret vedet vieneet mennessään kaiken: kodin Isän Lapset. Jäi jäljelle syvälle veistetyt urat, upottava mutavelli. Tyhjä syli. Tyhjä pöytä. Tyhjä vuode. Hyvää Isänpäivää 2018

11.11.2018 Aamulla minä jo itkin ennen töihin lähtöä ja matkalla kotiin jatkan taas. Ihmisen itkua, Ikävän lohduttomuutta. Menetyksen Tuskaa. Sinua. Kotiin tultuani minä olen köyttänyt sen punaisen aamutakin vyöllä kiinni, ja lähtiessäni työntänyt sen saappaisiin. Mutta itku on. Punaisen aamutakin alla, saappaanvarressa, maalatuilla huulilla, sormuksen pienessä tähdessä.

26.2.2019 Näetkö tässä pimeydessä tähdet taivaalla? Vaikka osa niistä kuollutkin jo miljoonia vuosia sitten, ne yhä loistavat valoa tähän pimeyteen. Minun elämäni Lyhyt Vaikka siitäkin kun Otavaa katsottiin lapsena tässä On monen ihmisen ikä. Vuodet tulivat Ja menivät, toivat tullessaan, Ja veivät mennessään. Mitä oli. Se pakeni. Satukirja kirjoitettiin. Ilman onnellista loppua. Ilonpäivät levisivät valkealle paperille kuin akvarelli. Jäljellä Suru; kaatunut mustepullo pöydälle. Montako vuotta siitä on Kun oltiin lapsia Ja seisottiin tässä samalla pihalla laskemassa Otavan  seitsemää tähteä? "Kuinka ne loistaakaan tuolla kaukana." Minä sanoin "Osa niistä jo kuolleita." -Sinä sanoit- "Miljoona vuotta sitten." Niin se on. Tänne synnytään ja täältä lähdetään. Isossa kuvassa kaikki on toisin. Miljoona vuotta sitten sammuneet Loistavat yhä pimeällä yötaivaalla. Omistettu Seija-siskolle, jon...

31.10.2018 Olen oppinut avaamaan oven pimeään taloon, kävelemään tyhjissä huoneissa istumaan iltaa itseni kanssa. Olen oppinut menemään yksin vuoteeseen ja heräämään harmaisiin aamuihin. Olen oppinut olemaan ilman sanoja, ymmärtämättä, selittämättä. Mutta ilman surua en ole oppinut olemaan. Muistoja sinusta Veera. Sinun ääntäsi, kun puhuit ja nauroit. Halasit. Sanoit: "äiti."

17.11.2018 Elämä on tyhjä näytelmä, jota en enää osaa näytellä. Olen kadottanut vuorosanat ja kasvoilta ilmeet. Puvun saan puettua kaapista päälle; puvustus ja maskeeraus toimii. Kulissitkin kunnossa vielä: Talo ja työ. Tilipussi. Mutta vuorosanat ovat hävinneet Ja kasvoilta ilmeet.

24.5.2019 Viimeinen allekirjoitus kiveen kirjoitettu. Ja tuhat ennen sitä meidän sydämiin.

9.11.2019 Minä laitoin ruokapöydälle kuvan. Olipa kerran elämä. Lapset pöydän ympärillä iloisena. Siitä on kauan. Vieläkään ei keittiössä syödä.

21.7.2018 En saa käsiäni ristiin Ja silmäni ovat sokeutuneet kyynelistä.

1.1.2019 Jonakin aamuna heräät linnunlauluun ja auringonsäde on kasvoillasi jo ennenkuin avaat silmäsi. Tulee uusi aamu ja uusi päivä,  jolloin itku on unohtunut. Päivä joka odottaa onnellisena verhojen takana. Ja ilta, jolloin sadekin pimeässä on lupaus elämästä. Yö, jolloin näet vain onnellisia unia. Hyvää Uutta Vuotta 2019! Ellille äiti

28.1.2019 Minä vain kerron Ja kertaan mennyttä. Sitä mitä oli. Olipa kerran. Kuin satua. Mikä katosi. Äkkiä. Eikä sitä enää ollut. Sen pituinen se.

13.8.2019 Kuusenoksa heiluu kesäyössä, se kurkottaa taivasta kohti. Se on kantanut kolmea pientä lyhtyä Kaikkina pimeinä syksyn  iltoina, huojunut avuttomana myrskytuulessa, jähmettynyt liikkumattomaksi jäätävässä viimassa, vajonnut raskaan painon alla maahan saakka. Mutta se ei ole katkennut. Se on kasvanut muutaman sentin kesän aikana elinvoimaisena. Ehkä minäkin takelteleva tavaaja olen edennyt muutaman rivin Näitä surun sivuja käännellessä.

1.11.2019 Syyskuun ensimmäinen. Kaikki entiset vuodet päättyivät eikä uutta enää tullut.  Sinun mukanasi lähtivät värit, linnunlaulu loppui, alkoi vaahteran loputon itku ikkunan takana. Oli ensimmäinen syksy. Alkoi minun elämäni uusi vuodenkierto; haudalle ja haudalta pois. Kuulinko silloin ensimmäisen kerran, kun kuolinkelloja soitettiin pimeällä hautausmaalla ja ensimmäiset kynttilät syttyivät hautapaikallesi. Otinko ensimmäiset askeleeni  silloin kun saattelin sinua arkussasi haudalle. Näinkö silloin vasta ensimmäisen kerran, kun olit jättänyt siivenkuvan minulle ikkunaan? Veeralle äiti 1.11.2019

5.11.2019 Aamuhuuto. Olen väsynyt aamujen kalpeaan valoon ja myttyyn rutistettujen tyynyjen huomeneen. Olen väsynyt valottomiin iltoihin ja tyhjiin tuoleihin pöydän ympärillä, loppuunpalaneisiin kynttilöihin. Olen väsynyt tyhjien päivien touhotukseen, tuhansiin lähetettyihin viesteihin ilman vastaanottajaa. Delivery Error; Minun elämä.

2.1.2020 Uutena vuonna Tämä alinomainen väsymys. Suru. Kuin likavesi hangella. Sulanut ja jäätynyt lumikinos. Kaatuneet kynttilät, nokeentuneet lyhdyt. Alijäähtynyt vesi tuulilasissa, pyyhkijät turhaan hankaavat haudalta pois. Vuosi on vaihtunut. Päiviä voi pinota, laskea kuin lampaita yöllä. Kauanko, kauanko tätä kestämätöntä elämää on kestänyt. Jossakin laatikoissa tallessa kaikki mitä sinusta on jäljellä. Omistettu Marja-Liisalle, jonka kanssa jaetaan lapsen menettämisen surua.

27.10.2017 Minä itken pimeällä tiellä ja valitukseni ääni kaikuu pimeydestä tyhjyyteen. Nostan katseeni ja näen: Sinä olet sytyttänyt minulle koko taivaankannen tuhansiin tuhansiin tähtiin.

4.2.2018 Minun ympärillä on harmaa verkko, jossa minä pyristelen. Taasko on noustava uuteen päivään, tuskin jaksoin eilistäkään. Päivät loppuivat kalenterista, kun sinä kuolit. Nyt vain tyhjät sivut ja päivät, joilta katosit. Tyhjyys tuhatkertainen tuulena maailman yllä. Sanat tyhjenneet merkityksistä. Jäljellä vain: Sinä olet rakas.

29.3.2018 Nainen makaa sängyssä Ruusupeiton alla. Tyttö makaa arkussa Suuren kuusen alla. Mies makaa kuolinvuoteella.

7.4.2018 Lumi peittää haudan ja vihreän puuristin melkein kokonaan, sen mihin on kirjoitettu sinun nimesi - minun antama. Sen jälkeen raskaat käteni ovat pudonneet tyhjään syliini ja maailman tiet vievät jonnekin, mutta eivät minnekään, missä tarkoitusta elämään. Ikkunan takana yö; pimeä, painoton ja linnunradan kutsuvat valot. Käenkukunta viime kesänä sitä se tiesi: Ei sataa elinvuotta, vaan päiviä, tunteja väheneviä. Sano minulle, miten pieneen hetkeen mahtuu kaikki tärkeä: Sanotut sanat ja sanomatta jääneet. Viimeiset tekstiviestit ja kuvat. "Hyvää yötä äiti."

13.5.2018 Jokaisesta päivästä on jäätävä kuva. SN

13.5.2018 Maailman turuilla minä kuljen tyhjiä teitä, jyskyttävillä raiteilla vilisevät ohi asemat. Missään ei ketään joka odottaisi, rakastaisi.

13.5.2018 äitienpäivänä Äitienpäivän aamuna suihkussa minä väännän itkua. Äitienpäiväkukat hautakummulla. Lastani itken ja miestäni maan alla. Mutta minun on jaksettava tämäkin päivä.

30.6.2018 Ilolintu sukii sulkiaan horisontin tällä puolen eilisten ilottelujen jälkeen. Maastamuuttaneen siivet kaapin päältä eivät nouse enää lentoon.

Tuuli selailee menneiden päivien muistikirjaa vaahteranlehdillä.

9.7.2018 Ketkä ovat syntymättöminä tänne tulleet ja ketkä täältä kuolleina lähteneet. Kerran portilla meitä kädet avoinna vastassa: "Äiti."

17.7.2018 Elokuun jälkeen näyttämölle tuli runoilija vetäen suruviittansa laahuksissa maataviistävää toivoa, kun valokuvaajan linssin läpi näkyi vain tyhjää ja kaiken valon nielevä avaruuden musta aukko.

18.7.2018 Irrallaan irti irronnut kaikesta ja kaikkialla. minä olen outo kolina autossa, Ranteessa korujen kilinä. Korkokenkien kopse käytävällä ja jälkeen jäävä askelten tyhjä kaiku.

21.7.2018 En voi olla muistamatta sinua Veera. Tuska saartaa minut ja ottaa kiinni, kaataa minut rähmälleen. Näen kasvosi ja kuulen miten puhut. Missä olet! Minne olet mennyt! Tule takaisin. Tule. Minun pääni on peltikattila, jonka sisällä joku hakkaa bassorumpuja tasatahtiin. Silmät muuttuneet lähteiksi. Makaan voimattomana tässä sängyllä. Tätä elämää en valinnut. Tätä elämää en valinnut.

25.7.2018 Eilen en itkenyt Pesin kylppärin ja saunan. Haudan kitkin.

8.8.2018 Seuraavaan päivään on päästävä. Aina seuraavaan. Seuraavaan aamuun, seuraavaan aamupäivään, seuraavaan iltapäivään, seuraavaan iltaan, seuraavaan yöhön. Seuraavaan päivään on päästävä.

Sanovat minua vahvaksi. Eivät tiedä miten ohut onkaan oljenkorsi. Miten keikkuu laineilla lastu. Kuinka akana tuulessa lentää. 10.8.2018

Vielä vahvemmalla hiilijälki paperiin. Paksummalla huulipuna huuliin. Mustemmalla silmänrajaukset. Terävämmällä kulmakaaret. Yhä vaikeampaa saada kadonneita ilmeitä kasvoille.

Ei ikinä tämä suru minua jätä. Ei ikinä lopu kyyneleet. Sinun poissaolosi Raskas paino, jonka alta ei pääse. Musta takki, jota ei voi riisua. Tyhjyys sumuna, johon minä häviän.

3.6.2019 Punainen kassi sinisellä penkillä kirkuvat värit olemassaoloaan. Minä sumuisin mielin epämääräisin ääriviivoin piirryn olemassaolon olemattomuutta vastaan kuin varjokuva seinälle. Päivä ei ole päivä, eikä yö ole yö. Laboratoriokokeisiin aika. Vieläkö suonissani virtaa veri. Vieläkö olen elossa.

23.2.2019 Surulliset muistot lentelevät Näissä tyhjissä huoneissa Kuin yöperhoset. Minun silmäni eivät enää jaksa katsoa Näitä unia todeksi muuttuneita. Minä en enää itke. Olen kieltänyt sen itseltäni, sillä kuin savi Sulan ja hajoan. Olen lukinnut tuskan Suuren ja painavan oven taakse. Näiden turvonneiden luomien alta Minun on katsottava ohi Tämän todellisuuden. Kurkistettava verhojen raosta Päivänvaloon.

24.5.2019 Muuttokuormia eläville ja kuolleille. Kevyttä kyytiä elävienkirjoissa uutta osoitetta kohti. Raskaskalusto liikenteessä, kun talo on tyhjennetty viimeistä kertaa. Osoitetiedot poistettu. Avain jätetty pöydälle.

26.5.2019 Aika on poistunut ovesta. Kellot otettu pois seiniltä. Päivät valuvat iltaan. Aamut noustava mieltä kysymättä. Illat istuttava itsekseen. Yö odotettu yö - muissa maisemissa. Kotiinpaluu raskas.

23.7.2019 Putosi käsistä suuri peili. Särkyi pinta pirstaleiksi, tuhannen tuhanneksi palaksi. Sinkosi sirpaleina Ilmaan. Hajosi kuva Olevaisen. Menneen Ja tulevan. Flashbackina välähtelivät muistikuvien heijastukset silmiin. Oudot näyt ilkkuivat nurkista. Maailma rujo ja rikki.

2.9.2019 Suru vanhenee kuin vaate kuluu, kauhtuu, muuttuu pehmeäksi nukkavieruksi lohduksi. Itku tyyntyy, hiljenee, sammuu ja kyynelten jäljet kuivuvat pehmeiksi uriksi. Sinä olet Minua Minä sinua. Sinä mukana Minussa jokaisella hengenvedolla. Minä jatkan elämääni täällä tietäen että sinä odotat minua jossakin siellä. Kukkani, lapseni, Lintuni.

18.9.2019 Ota minut kyytiin Elämä. Tartu kaksin käsin takinliepeisiin, vedä hihasta, koputa olkapäälle, kuiskuta korvaan mukavia. Istuta etupenkille ja anna kyytiä. Ei enää kärrikyytiä kivisiä polkuja.

21.11.2019 Hämärän hiljaisuudessa Heijaan tuskaani - lasta kapaloin kääreisiin Elä itke, Kannan sylissäni, Kipu hellittää kohta. Katso valoa Verhojen takana aamu.

17.9.2019 Me unettomat Uneksimme elämästä Unista joita ei nähdä Elämästä joka kulkee ohi. Sinun kasvoistasi Jumala Katso tänne, Minua,  meitä. Tänne Ohdakkeisiin, Joiden alta ei näy taivas.

1.10.2019 Yksi tavara kerrallaan elämä on kannettava pois. Ovet aukeavat hiljaa tyhjiin huoneisiin. Ikkunat tuijottavat maisemaa näkemättä. Muistojen sekasortona mielessä eiliset; päivät, viikot, kuukaudet, vuodet. Seinät huokailevat ajasta, jolloin rakkaus asui tässä talossa.

5.10.2019 Ei suru muuta muotoaan Eikä sen varjo vanhene. Valoa vasten vain tarkemmin piirtyy. Minä muutun, ohenen, hajoan, katoan taustakohinaan. Ohenevaksi varjoksi häilyväksi lepatukseksi.

11.10.2019 Minä istun tuskani kanssa kahdestaan tällä näytelmäpaikalla- missä vaihtuvat vain lakanat sängyssä ja vuodenajat ikkunan takana. Tuska riisuuntuu hitaasti, kohmeisin käsin yrittää saada pukua päältään. Kuin vaahtera takertuvin kourin se pitää menneestä kiinni. Mutta sen on irroitettava otteensa yhdestä lehdestä kerrallaan. Muisto kerrallaan päästettävä irti, pudotettava tuuleen.

aamuhuuto. Olen väsynyt aamujen kalpeaan valoon myttyyn rutistettujen tyynyjen seuraan. Olen väsynyt valottomiin iltoihin ja tyhjiin tuoleihin pöydän ympärillä palaneisiin kynttilöihin. Olen väsynyt tyhjiin päiviin, raameihin elämän ympärillä.

25.11.2018 Tuleeko vielä uusi aamu. Aamu, kun kaikki kipu on poissa. Kun me vielä nähdään.  (Marjaana) Sinä aamuna puen juhlapuvun. Unohdan surun. Ajattelen: miksi edes itkin, silloin kauan sitten, kun en nähnyt, en uskaltanut uskoa. Tähän juhlapäivään.   (Seija)

17.11.2019 Päivät vyöryvät minun ohitse kuin panssarivaunut kulkueessa. Seison syrjässä katselemassa, kun ne menevät ohi. Tuntemattomana tuntemattomien joukkoon. Olen kadottanut osani tässä näytelmässä. Enkä saa selvää sekavista  muistiinmerkinnöistäni. Makaan hämärässä huoneessa luovuttaneena. Vuosien itku on loppunut ja tiivistynyt hiljaisuudeksi, muodottomaksi märäksi savimöykyksi. Peiton alla kehrää kissa onnea.