Missyoualways

Työjuhta laskeutuu kuormasta vapaaksi. En osaa tuntea iloa  En vapautusta  En minä osaa olla ilman kuormaani,  vaikka sitä kiroan.  Heinätuppo suussa ei maistu miltään,  mutta pureskelen sitä,  märehtien kuluu aika; Elämä: mitä oli,  mitä piti olla,  mitä ei koskaan ollutkaan.  Seimen edessä  Lapsen katse.  Hän näkee minut:  Kuormajuhdan, aasin,  ilman kantaumuksia, tällaisena: Tyhjänä, kuluneena,  menetyksien runtelemana. Hän katsoo minua kirkkailla silmillään,  on tuonut viestin taivaiden takaa,  sieltä missä ollaan vapaita taakkoista, velvoitteista ja  menneisyyden kahleista.  Ja tallin täyttää iäisyyden armo.  Marjaana 20.12.2023

Kyllä. Se yrittää kukkia komerossa. Likaista ikkunaa vasten,  kesän mentyä jo kauan sitten,  lehdetkin rutistuneet kuiviksi käppyröiksi.  Silti se yrittää vielä. Vielä kerran.  Marjaana 23.12.2023

Tänä vuonna  lehdet jäätyivät puihin kiinni ja koivut roikottavat maata kohti  jäätyneitä oksiaan.  Joutsen kyyhöttää hautakivellä  lumeen peittyneenä  ja perhoset yrittävät turhaan  nousta hangesta lentoon kohmeisilla siivillään. Minä tallaan  sydämen kuusen alle  ja asettelen kaksikymmentä neljä  tulipunaista ruusua  hangelle.  Talvi tulee seitsemättä kertaa.  Marjaana 18.11.2023   

Unessa tapasimme taas. Et ollut mennytkään pois.  Meitä on jäljellä kolme, minä sanoin.  Herättyä, vieläkin tähtipölyssä,  tuskin uskalsin hengittää,  ettei muistosi katoasi. Marjaana 6.12.2023

Spektroliitin välkkeessä heijastuvat kaikki ne värit joita rakastit-- vihreän ja sinisen sävyt-- vaikka hautakivi on musta niinkuin minun elämä, sen jälkeen kun lähdit. Näin viimeyönä unta, jossa  minulla oli sinulta saatu tussi kädessäni,  enkä luopunut siitä, vaikka aseella uhattiin. Minä olen oppinut etsimään pimeässä vihreän ja sinisen sävyjä, niitä joita rakastit. Vaikka ne näkyvät himmeinäkin, ne muistuttavat minua  jälkeesi jättämästä  kauneudesta;  sanoista,  siveltimenvedoista,  siitä miten katsoit  tätä maailmaa. Eikä kukaan täällä  katso enää sinun silmilläsi. Veeralle äiti 2.12.2023

Siinä ei enää syödä. Ei vuosiin enää. Tämä olikin vuosien projekti. Suru. Kyllä minä silloin sen tiesin: elämä loppui. Mutta olla elossa näiden vuosienkin jälkeen. Jaksaa nämä päivät ja tämän surun ihmistä suuremman kun silmät kieltäytyvät näkemästä, voima pakenee käsistä ja sydämen tahti muuttuu raskaaksi. Mutta olla elossa vielä, iloitakin välillä. Kiittää elämästä. Nähdä vieläkin hyvää huurteisessa  heinänkorressa, kissantassun lumijäljessä. Marjaana 11.11.2023

Nämä kirjan sivut kirjoitetaan tänään. Huomenna on jo toinen aukeama. Tänä päivänä tarvitaan tämän päivän leivät. Huomenna ne ovat jo homeessa. Mutta minä en osaa kirjoittaa riveille. Minun käsialani tuhriintuu, käteni jättää pelkkiä likatahroja ja vetää suttua jälkeen. Minä pyöritän elämäni likapyykkiä, täytän likaisten astioiden astianpesukonetta, vaikka en voi syödä. Milloin saan syödä leipäni ilman ahdistusta ja kyyneliä? Marjaana 9.11.2023