Missyoualways

Kesää ei näe seiniltä,  kiireiseltä  kalenterimerkinnöiltä, kun minä vain suoritan elämää, päiväjärjestystä. Ilo ja viha ovat kadoksissa kuusen alla, mutta omalla äänellä minä kerron tarinaani, loppuun elettyä, mutta vielä keskeneräistä. Kuin tuulikello soivat ajatukseni ilmassa, minä kuulen, miten ne resonoivat toistenkin surussa. Tunteen aioin päästää turvasäilöstä pihalle kävelemään paljain jaloin nurmikolle, napata iloa lennosta kiinni, vaikka rikkinäisellä perhoshaavilla, sohaista kepillä ajatusteni muurahaispesään. Minä Itken kannon nokassa ja annan tuulen pyyhkiä kyyneleet poskiltani. Kirjoitan muistilapulle, että muistan kysyä itseltäni joka päivä miten suru tänään voi. Käyn kehityskeskustelua itseni kanssa ja teen listan, missä olen hyvä ja onnistunut ja miten elämä minua kantaa Ja minä elämää. Marjaana 19.6.2023

Vasta vastavalossa  näkyy ääriviivat selvemmin. Vasta kuoleman jälkeen kokonainen elämä.  Kuolema piirtää mustalla hiilellä rikkirevitylle paperille käsittämättömän kuvan: vääristyvät viivat päällekaatuva perspektiivi.  Jättää jälkeensä  kaikenpeittävän mustamaalauksen.  Pyyhkii yli kaiken kuin elämää ei  olisi ollutkaan. Sen näkee  kuin vastavalossa pimeän kuvan,  josta valo pakenee.  Aikojen mentyä vastavalokin katoaa, piirtyy näkyviin, kokonainen kuva.  Kun se nostetaan  valoa vasten,  näkyy elämän kuultokuva,  josta valo tulee läpi.  Sillä vain valossa näkyy elämä.  Marjaana 14.6.2023

Jouduin elämän reuna-alueelle, muurien taakse, mihin ei ole yhteyttä, katvealueille, mihin  ei yllä kenttä. Sinne, minne ajatuskaan ei uskalla lähestyä. Kuollut meri. Rannaton tekojärvi. Ylipääsemätön. Marjaana 3.4.2023

Minä matkustan edestakaisin  Irtipäästämisen ja kiinnipitämisen pysäkkiväliä. Enkä osaa jäädä kyydistä pois. Suru kuljettaa minua kyydissään outoja teitä, pudottaa viimein päätepysäkille, mutta minä nousen takaovesta uudelleen kyytiin. Päästän irti, tarraan kiinni. Pitäisi elää tätä surua normisti, mutta minä vain istun päättämättömänä kyydissä. Vailla päämäärää, kun suru kuljettaa minua päätepysäkiltä toiselle. Marjaana 19.6.2023

Loman aloituspäivät takana, vapaudenharha on jo kadonnut. Vain tuhkimon toinen kenkä jäljellä terassilla kumppareiden ja kroksien seassa. Pesen mattoa ruohikolla, lapselta perinnöksi jäänyttä. Ajatella mattokin kestävämpi kuin elämä, vaikka hometäplillä sekin on. Ikkunan takana vaahtera heiluttaa minulle uusia lehtiään. Vanhat, kuolleet ja käpristyneet olen kerännyt jo pois sekä pitkää nokkaa näytävät vaahterannokat, jokaisesta kivenkolostakin nyppinyt yksitellen. Se on minun surutyötä: kerätä vuosikerta toisensa jälkeen pois: tuhansittain lehtiä ja vaahteran nokkia. Mutta kesä tulee aina uudelleen puutarhaan, ei entisenlaisena vaan uutena ja kukat siirtyvät paikoiltaan pelaavat Peiliä, lasten pihaleikkiä, minun kanssani. En näe miten ne siirtyvät, mutta löydän ne uudesta paikasta kasvamassa. Ehkäpä elämänkin uusi alku jostakin puutarhan unohdetusta nurkasta. Marjaana 16.6.2023

Jäi vain yksi oksa  tuuheana vihannoivaan puuhuni: Surun oksa. Vain Suru jäi suurten tuulten mentyä. Veivät kaiken muun  mennessään myrskytuulet.  Loput oksat paikalleen kuivettuivat, turhiksi kävivät, putosivat pois. Vain surun oksa kiinni puussa. Rakkaus, joka minussa kurkottaa yli kuolemanrajan. Marjaana 4.6.2023

Suru valtasi minut.  Se istutti sohvalle aamutakissa ja kyyneleet valuivat silmistäni, vaikka en pyytänyt niitä tulemaan. Sinun poissaolosi tyhjyys ei täyty, hiljaisuuden huuto vain vahvistuu. Ikävän loppumattomuus. Miten koskaan päästin sinusta irti. En päästänytkään. En päästä. Marjaana 3.6.2023

  Suru on käsittämätön Se on poissa Se on täällä Joka hetki  Hyväksymättömänä Ymmärtämättömänä Se on kannettava Siitä ei voi luopua Mykkänä se huutaa Minulle Seija, Veeran kummitäti