Tämä pysähtynyt suru
Tämä pysähtynyt suru. Aika katoaa. Se valuu sormien lävitse, eikä siitä saa otetta. Siksi hän valvoo öitä - kaksikymppinen - ettei elämä kokonaan pakenisi. Mutta todellisuudessa se loppui jo silloin, kun olit lähtenyt täältä ja me mustiinpukeutuneet kuljettiin surusta sokeina Sinun valkoisen arkun perässä. Alkoi surunvuodet - mittaamattomat - ja pysähtynyt aika. Jäi päänsisäinen loppumaton hetki: ikkunan takana vaihtuva vuodenaika, yön pimeät tunnit ja aamun kalvakka valo. Kellot otettiin pois seiniltä, ne eivät tunnistaneet enää aikaa. Ne alkoivat kävellä päinvastaiseen suuntaan, eivät kohti tulevaa, vaan aikaa taaksepäin; menneisyyden hetkiin. Viisarit kiersivät vailla merkitystä kellotaulua ympäri viittelöiden tyhjiin ilmansuuntiin: koillinen, kaakko, lounas, luode - sinua ei ole enä...