Missyoualways

On surullisia päiviä, kun suru pyyhkii yli laidan Ja elämä lipuu ohi.  Alla hukuttava surun meri ja kasvoilla jäätävä tuuli. Pelkkää harmaata kaikkialla, Ei valonkajoakaan. Mutta ilon hetki tulee vierailulle silloin kun et sitä osaa odottaakaan. Sumuisena aamuna, kun ahdistus on päällä kuin tiukalle solmittu aamutakki, Se istuu seuraksi aamukahvipöytään, ja livertelee kuin lintu. Kertoo kirjoittaneensa kirjaa pihakeinussa ja katselleensa, miten linnut syöttävät poikiaan pesään. Näyttää minulle lumisia maisemia lehdestä -- pelkkää tyhjyyttä ja lunta--  ja kysyy näenkö miten ne ovat maalauksellisia? Aikoo innoissaan leikata katajista bonzaita. Ja minä riisun ahdistuksen päältäni kuin aamutakin ja me lähdemme ostamaan kukkia. Ikää kuin siinä olisi koko elämän tarkoitus. Tälle päivälle se riittää. Riittää kyllä. En minä muuta tarvitse. Marjaana 24 6.2024

Ilon aika on toisilla. Siihen on mieleni taivuttava.  Kesämekkoon, Keveyteen. Suru on pesiytynyt  mieleni perukoille,  kyyröttää nurkissa, eikä se suostu laulamaan  ilonlintuna, kuin pesiään tekevät linnut  puidenoksilla.  Me auotaan ikkunoita pihalle kesään Peräkammarin kollipojan kanssa. Ja ovia, että saataisiin läpivetoa taloon. Tuuletetaan tätä surua pois,  harmaata nöyhtää nurkista. Kipu on paksuuntunut arpikudos  --   paksumpi  kuin vatsani poikki kulkevat  sektion arvet; lasteni syntymäjäljet minussa. Muisto  siitä että sai olla koti lapsilleen.  Mutta tämä arpikudos on toisenlainen. Kuolemansuru on kuroutunut kaikkialle minuun. Näkymätön, paikantumaton.  Se asuu pysyvästi minussa. Ei se tuulettamalla lähde.  Marjaana 1.6.2024